Kaikki hyvä loppuu aikanaan

On yhteenvedon aika. Palaan ihan kohta takaisin Suomeen. Stipendijaksoni ylitti kaikki odotukseni. Minulla oli epävarmuuksia monista asioista, kun saavuin tänne. Kaikki sujui kuitenkin hyvin, paremmin kuin olin uskaltanut ajatellakaan.

Ainoa kunnon haaste oli jaksaa taistella amerikkalaisen byrokratian kanssa. Mutta sitä vain täytyi sietää. Lopulta en sitten saanut sitä sosiaaliturvakorttiani, vaikka kävin neljä eri kertaa istumassa sosiaaliturvatoimistossa. Sen lisäksi yritin saada jonkun ihmisen puhelimen päähän, mutta joka kerta se meni vain robotin kanssa ”keskustelemiseksi”. Korttini ei vain tullut eikä kukaan tiedä, miksi, eikä kukaan ollut innokas selvittämään syytä. Sain kuitenkin sosiaaliturvanumeron. Se onneksi riitti veropaperiin, joka minun piti täyttää, vaikka en siis saanut täällä mitään ansiotuloja.

Viimeiset päivät olen koonnut haastattelujani ja aineistojani yhteen, kirjoittanut loppuraporttia, pakannut tavaroitani sekä tavannut tuttaviani ja ystäviäni viimeisen kerran. Olen hoitanut käytännön asioita yliopiston kanssa ja kansainvälistä vaihtoa hoitavan organisaation suuntaan. Yksi käytännön asia oli pankkitilini sulkeminen, joka ihme kyllä onnistui pankin yliopiston konttorilla. Oletin, että se olisi vaatinut käynnin omassa pankkikonttorissani, kun olen täällä nähnyt ihmeen monimutkaisesti hoidettuja asioita.

Blogini tarkoitus oli antaa joitakin välähdyksiä siitä, mitä kaikkea olen tehnyt, kuullut,  nähnyt ja kokenut 3 kuukauden aikana Yhdysvalloissa. Tähän viimeiseen postaukseen kokoan päällimmäisiä ajatuksiani muutamista aiheista. Voi olla, että jotkut asiat jäsentyvät hieman toisin jonkin ajan kuluttua tai jotkut asiat korostuvat nyt liikaa tai liian vähän. Mutta näin koen ja ajattelen näistä asioista tällä hetkellä, kotiinpaluun kynnyksellä.

PROJEKTITYÖNI

Onnistuin saavuttamaan projektityöni tavoitteet. En varmasti täydellisesti, mutta omasta mielestäni hyvin, kun ottaa huomioon projektini moniulotteisuuden, laajuuden, ison maan olosuhteet ja käytettävissä olevan ajan lyhyyden. Pääsin tapaamaan olennaisen tärkeitä ja osaavia ihmisiä, kävin mielenkiintoisissa paikoissa tutustumassa ja verkostoni oli monipuolinen. Eri puolilla maata sain erilaisia näkemyksiä asioihin. Pelkästään DC:n alueella olemalla en missään tapauksessa olisi saanut riittävän hyvää kuvaa asioista. Muutama toivomani ovi jäi avautumatta, vaikka niistä olisi voinut olla hyötyä. Nekin ovet olisivat avautuneet, jos minulla olisi ollut enemmän aikaa. Tämä kävi ilmi eräässä toiseksi viimeisen viikon palaverissa, että olisin saanut heiltä konkreettista apua ja kontakteja. Projektityön lopputuloksen kannalta näillä muutamilla tahoilla ei kuitenkaan ole isoa merkitystä.

On totta, että monet asiat löytyvät netistä sekä tutkimuksista ja kirjoista, joita luin yliopiston kirjastossa. Mutta työskentelyni osoitti selvästi sen, miten tärkeää on keskustella ihmisten kanssa ja käydä eri paikoissa tutustumassa, jotta oikeasti ymmärtää asioita. Esimerkiksi Suomen ja Yhdysvaltojen hallinnolliset rakenteet ja päätöksenteko ovat aivan erilaiset. Niistä oli keskusteltava. Moni asia avautui ja jäsentyi vasta vuorovaikutuksessa, oli se sitten tutustumiskäynti, seminaari, tapaaminen, puhelu tai skype-kokous.

Projektityöni poikkesi monen muun Fulbrigt-stipendiaatin työstä. Minun työni oli isolta osin verkoston rakentamista, ihmisten kontaktointia, tapaamisia ja vierailuja. Jos tekee tutkimusta tai opettaa yliopistolla, ei tarvitse rakentaa näin paljon verkostoa. Oma aktiivisuuteni oli avainasemassa. Myönnän, että tein erittäin paljon töitä verkostojen eteen ja aloitin sen jo Suomessa ollessani. Sitten täällä Yhdysvalloissa sain muutamilta henkilöiltä, esimerkiksi Georgetownin yliopistolla, todella hyvää apua. Heidän kauttaan avautui joitakin sellaisia ovia, jotka eivät luultavasti olisi avautuneet minulle ilman heidän suoraa apuaan.

Minun piti useita kertoja ylittää itseni tai ainakin omat mukavuusalueeni. Tapasin joitakin todella kiireisiä ihmisiä, joilla ei ehkä olisi ollut juuri aikaa yhdelle suomalaiselle Fulbright-stipendiaatille. Näissä tilanteissa auttoi hyvä pohjatyö, täsmäkysymykset, oma positiivinen ja innokas asenne, tehokkuus sekä huumori. Ei aina ollut helppoa – nimenomaan alussa – mennä tapaamaan vierasta, kiireistä ihmistä vieraalla kielellä ja miettiä, riittääkö oma osaamiseni, ja onko minulla vastavuoroisesti annettavaa tälle henkilölle. Luullakseni pystyin kuitenkin aina antamaan jotain osaamista ja tietoa takaisin. Kaikista tapaamisista jäi hyvä fiilis. Oma, pitkä työhistoriani oli nyt valttia. Osasin kertoa ja vastata kysymyksiin monista asioista, kuten suomalaisesta koulutusjärjestelmästä, ammatillisesta koulutuksesta, nuorten palveluista kuten  Ohjaamoista, työllisyyspolitiikasta, ohjauksesta ja työvoimatarpeiden ennakoinnista.

Yhdysvalloissa tehdään joitakin asioita paljon paremmin kuin meillä Suomessa, ja meidän pitäisi ottaa joitakin oppeja täältä. Mutta tärkeää ei ole ainoastaan se, mitä minä olen oppinut projektityöni puitteissa.  Yhtä tärkeää oli kertoa Suomesta ja suomalaisista toimintatavoista. Meillä suomalaisilla olisi paljon annettavaa tälle maalle. Toki on selvää, että toimintamalleja ei voi sellaisenaan siirtää maasta toiseen, koska monet niistä ovat niin vahvasti kulttuurisidonnaisia. Silti joitain osia tai toimintatapoja pitäisi voida  tuoda tänne koulutusvientinä. Meillä Suomessa on täällä arvostettua koulutusasioiden pääomaa. On sääli, jos sitä ei voi mitenkään kaupallistaa vienniksi Yhdysvaltoihin.

IHMISET

Jään kaipaamaan täältä eniten ihmisiä ja ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa olemista. Oli sitten kyse niistä ihmisistä, joihin tutustuin projektityöni kautta Georgetownissa ja ympäri maata.  Tai niistä muista kansainvälisistä tutkijoista ja stipendiaateista, joihin tutustuin yliopistolla ja Fulbright-tapaamisissa. Tai naapuruston aina yhtä iloisesti tervehtivistä ja juttelivista koiranulkoiluttajista. Puhumattakaan niistä ystävistä, jotka minulla oli täällä Yhdysvalloissa jo valmiina, ja joiden kanssa sain nyt viettää aikaa. Koen, että oma persoonani sopii aika hyvin yhteen amerikkalaisen kulttuurin kanssa, joten siksi viihdyin täällä niin hyvin.

Jään kaipaamaan myös amerikkalaisen työkulttuurin ystävällisyyttä, välittömyyttä ja runsasta huumoripitoisuutta. Toisaalta työelämä Yhdysvalloissa on vaativaa. Monet tapaamani ihmiset tekevät todella pitkiä työpäiviä. Osa pitää lomaa vain viikon tai kaksi vuodessa. Olen miettinyt, että yksi amerikkalaisten jaksamisen salaisuus on kulttuurin positiivisuus ja toisten huomioinen, vaikka se onkin pinnallista. Arki sujuu paremmin, kun ollaan toisille kohteliaita, huomaavaisia ja myönteisiä. Ja ovathan amerikkalaiset välillä kuin aikuisia lapsia, innostuvat pienistä asioista ja hassuttelevat rennosti. Esimerkiksi nyt ennen joulua on ihan normaalia nähdä joulupukin lakki päässä kulkevia ihmisiä kadulla. Olen nähnyt täällä myös hyvin huonoa asiakaspalvelua esimerkiksi ruokakaupassa tai lipunmyynnissä. Eivät kaikki aina jaksa hymyillä ja olla ystävällisiä. Mitään minua uhkaavaa tai muuta hyvin ikävää en nähnyt tai kokenut missään vaiheessa, vaikka joskus liikuin yksin kadulla myöhään illalla eri kaupungeissa.

MATKUSTAMINEN JA LIIKKUMINEN

Matkustin lentokoneilla, henkilöautoilla, metroilla, erilaisilla junilla, street carilla, kentokenttäkuljetuksilla, takseilla, Uberilla, paikallisbusseilla, shuttle-busseilla ja kaukomatkojen busseilla. Monen eri kaupungin metrokartta tuli tutuksi.  Pyöräilin Capital Bikesharen polkupyörillä tasan 100 kertaa, matkassa 306 km, ajassa 25 tuntia ja kaloreita kului 8 100 (luvut sain puhelimeni applikaatiosta). Käveltyjen kilometrien määrää en osaa edes arvioida, mutta niitä tuli erittäin paljon! Tein Uberillä noin 20 matkaa. Minusta tuli täällä näköjään alustatalouden suurkuluttuja (Uber ja Airbnb). Uber on täällä nopea, luotettava ja edullinen tapa liikkua. Auto saapuu mihin tahansa osoitteeseen muutamassa minuutissa, rahaa ei tarvitse käsitellä ja kuljettajat ovat ystävällisiä, koska asiakas arvostelee heidän palvelunsa.  Myös meidät matkustajat arvostellaan. Minun liikkumiseni täällä olisi ollut huomattavasti hankalampaa ja kalliimpaa ilman Uberia.

Laskin, että tein tämän syksyn aikana yhteensä 13 lentoa, kun lasken mukaan myös Suomen lennot. Olen mennyt Yhdysvaltoja ristiin rastiin, ja kävin idässä, lännessä, pohjoisessa, etelässä ja keskellä. Eri puolilla Yhdysvaltoja tapahtuvat vierailut kuuluivat projektisuunnitelmaani. Samalla näin paikkoja ja kaupunkeja, joissa en ollut käynyt koskaan aikaisemmin. En missään vaiheessa kokenut reissaamista rasittavana, päinvastoin nautin siitä. Jopa lentokentällä istuminen voi olla rentouttavaa, kun ei ole kiire eikä stressiä. Matkojen  ja majoituksen suunnitteluun ja varaamiseen käyttämäni aika koko aikana on varmasti kymmenissä tunneissa. Osan työstä tein jo Suomessa ollessani. Silti olo oli välillä vähän kuin matkatoimistovirkailijalla, kun suunnittelin ja aikataulutin tapaamisiani, matkojani ja majoituksiani.

ASUMINEN

Asuin koko ajan Airbnb-asunnoissa muutoin, mutta kaksi yötä olin hotelleissa, kun matkustin New Yorkista autolla Kanadaan ja yhden yön Coloradossa. Muutamia öitä olin ystävieni luona eri paikkakunnilla. Asuntoni Washington DC:n Adams Morganissa oli aika kallis, kuten yksiöt tällä etäisyydellä keskustasta täällä ovat. Mutta sijainti mahdollisti sen, että minun oli helppo liikkua mihin vain DC:ssä ja sen ympäristössä. Kävellen pääsi downtowniin ja Georgetowniin, kun varasi aikaa kolme varttia. Metropysäkki oli 10 minuutin kävelymatkan päässä, busseja kulki lähes vierestä ja pyöräparkkeja oli ympäriinsä. Ruokakauppa ja muita palveluja löytyi ihan kulman takaa. Joitain puutteita asunnossani oli, mutta ne olivat niin pieniä, että toimeen tultiin. Esimerkiksi pölynimuri ei ollut ollenkaan tehokas eikä keittiössä ollut ihan kaikkia tarvikkeita, joita olisin tarvinnut.

Kaikki muutkin Airbnb-asunnot olivat pääasiassa sitä, mitä ilmoituksessa luvattiin. Mikään ei ollut ihan täydellinen, joku ei ollutkaan sijainniltaan kovin hyvä, jossakin oli pieniä puutteita varustuksessa, jossain lattiat olivat vähän kylmät jne. Mitään isoa vikaa ei ollut yhdessäkään eli asumisesta ei aiheutunut minulle harmia tai ongelmia. Varasin aina itselleni kokonaisen asunnon, en pelkkää huonetta. Valitsin asunnot niin, että sinne oli helppo kulkea julkisilla kulkuvälineillä. Pääsin näkemään amerikkalaisia asuinalueita ja amerikkalaista asumisen kulttuuria, kun en majoittunut hotelleissa. Ja rahaa säästyi.

En olisi uskonut etukäteen, että Washington DC voi tuntua kotoisalta. Mutta jokaisen matkan jälkeen oli niin mukava tulla ”kotiin”. Washington DC on isoksi kaupungiksi helppo, siisti ja turvallinen. Tietenkin täältäkin löytyy asuinalueita, joihin ei kannata mennä yksinään myöhään illalla. Adams Morganissa oli kuitenkin turvallista ja rauhallista.

RUOKA

Olen ruokaillut yliopistoilla ja mm. kouluissa aina, kun se on ollut mahdollista. Välillä on tullut syötyä todella huonosti. Kun matkustaa paljon, joutuu liian usein turvautumaan hampurilaiseen tai vastaavaan. Ihmettelen, miten ihmeessä paikalliset itse jaksavat niin usein syödä hampurilaisia, ranskalaisia perunoita ja pitsaa. Esimerkiksi amerikkalaisesta pitsasta en todellakaan pidä. Mutta viimeisellä viikolla löytyi lopulta hyvä pitsapaikka, jossa kävin ystäväni kanssa. Aasialaiset ruoat ovat hyviä täälläkin. Samoin etelävaltioissa (George ja Louisiana) sain todella maukasta ruokaa.  Jaksan edelleen ihmetellä amerikkalaisten ruoka-annosten ja kahvimukien suurta kokoa.

Ruisleipää olen kaivannut, kuten suomalaiset yleensä kaipaavat. Jonkinlaista ruisleipää onnistuinkin löytämään erikoiskaupasta stipendijaksoni loppuvaiheessa. Sitä ennen söin aika paljon ruotsalaista näkkileipää. Vaaleaa leipää ei juuri tullut syötyä muuta kuin esim. hampurilaisen yhteydessä. Vaalean leivän makeuteen ja/tai mauttomuuteen ei vain oikein tottunut.  Jäätelöä taisin syödä täällä yhden kerran koko aikana. Amerikkalaista suklaata söin vain silloin kun oli ihan pakko, eikä käsillä ollut mitään muuta syötävää. Suomalainen suklaa on todella paljon parempaa, vaikka en mikään suklaan ystävä olekaan.  Kaupasta sai ostaa valmiiksi paloiteltu tuoreita hedelmiä annoskupeissa. Tuoretta ananasta, mangoa ja muita tuoreita hedelmiä tuli näin syötyä lähes joka päivä.

AIKAA AJATELLA

Tein töitä iltapäivä- ja iltapainotteisesti, mikä sopi tällaiselle aamu-uniselle. Vaikka tapasin vapaa-ajalla ystäviä ja tein vierailuja eri paikkoihin, olin paljon yksin. Yksin ollessa on aikaa ajatella. Mielestäni yksi Fulbright-stipendiaattina olemisen parhaista puolista on se, että kun olet irrallaan normaalista arjesta, sinulla on enemmän aikaa ajatella. Tai toivon mukaan kaikilla stipendiaateilla sitä olisi. Minulla mietintäaikaa oli. Pidän sitä yhtenä kaikkein tärkeimmistä asioista tämän syksyn aikana, tietysti projektityöni etenemisen ohella. Joidenkin asioiden merkitys kasvoi, kun niitä ajatteli paljon. Vastaavasti joku muu asia pieneni hyvin pieneksi. Asioille tuli uudenlaisia mittasuhteita ja merkityksiä.

Ajatteluaikaa on tarpeen olla myös projektin ja oppimisen näkökulmasta. Vieraalla kielellä työskentely on raskaampaa kuin omalla äidinkielellä työskentely. Palaverit vaativat tarkkaa keskittymistä. Termit eivät aina tarkoita samaa kuin meillä. Amerikkalaiset käyttävät paljon heille itselleen tuttuja kirjanyhdistelmiä ja lyhenteitä. On ymmärrettävä termejä, kulttuuria, organisaatioita, menettelyjä jne. hahmottaakseen miten ja miksi asiat ovat niin kuin ne näyttävät olevan. Kuultua ja opittua piti sulatella ja yrittää hahmottaa asioita amerikkalaisissa järjestelmissä. Tämä kaikki vaati oman aikansa. Myös blogin kirjoittaminen vei aikaa, mutta samalla se myös auttoi jäsentämään joitakin asioita.

LOPUKSI

Syksy Washington DC:ssä ja Georgetownin yliopistossa on laskettavissa elämäni parhaimpien ajanjaksojen joukkoon. Suomen sateisina ja pimeinä syksyinä tulen luultavasti aina vähän kaipaamaan Georgetownin syksyyn: lämpimän lempeään ilmaan, auringonpaisteeseen, värikkäiden talojen, arvokkaiden yliopistorakennusten, kukkivien syyskukkien, kurpitsoiden, ruskaansa punertuvien puiden ja huippuystävällisten opiskelijoiden keskelle. Viime aikoina Georgetownin katukuva vaihtui syksyisistä koristeluista jouluisiin koristeluihin.

Olen kiitollinen Fulbright Centerille, joka valitsi minut stipendiaatiksi. Koin kunnia-asiana edustaa Suomea hyvin. Toivon, että olisin onnistunut siinä. Yhteydenpito eri ihmisten kanssa jatkuu – työasioiden merkeissä sekä muissa merkeissä. Suomessa jatkan ”Fulbright-harrastustani”. Aion liittyä mukaan Fulbright Alumneihin. Ja heti tammikuussa autan Jyväskylään tulevia, uusia amerikkalaisia Fulbright-stipendiaatteja asettumaan kaupunkiin ja pääsemään projektityönsä pariin.

Kiitos kaikesta palautteesta, jota sain blogiini eri tavoin. Toivottavasti tästä blogistani oli lukijoille iloa ja hyötyä. Kannustan muitakin hakemaan Fulbright-stipendiä, jos on valmis tekemään paljon töitä hakuvaiheessa. Stipendijakson aikana kannattaa kokonaan unohtaa jäyhä, suomalainen mentaliteetti ja heittäytyä täysillä amerikkaiseen tapaan toimia. Silloin täällä pärjää, ovet avautuvat, syntyy ystävyyksiä, projektityö etenee – ja kaiken lisäksi on hauskaa!

”Näihin kuviin, näihin tunnelmiin” – Washington DC vaikenee.

 

 

 

Ura kaikille nuorille Louisianan malliin

Viimeinen DC:n ulkopuolella oleva vierailukohteeni oli New Orleans Louisianan osavaltiossa. Ensimmäiselle päivälle sattui poikkeuksellinen säätila. New Orleansissa sataa kuulemma lunta noin kerran 10 vuodessa. Nyt sitä satoi vähän aikaa. Tai minä en nähnyt varsinaista lunta, vaan räntäsadetta. Mutta ehkä sitä satoi jossain muualla päin kaupungissa kuin ihan keskustassa, jossa minä olin. Tai mahdollisesti paikallisilla ei ole rännälle omaa sanaa, koska he puhuivat lumesta. Onneksi sää muuttui sen jälkeen aurinkoiseksi ja lämpenikin vierailuni aikana vähitellen Suomen kesäsääksi.

Louisiana on Yhdysvaltojen köyhimpiin kuuluva osavaltio. Se on pärjännyt huonosti koulujen testitulosten vertailussa. Nuorisotyöttömyys on maan keskiarvoa korkeampi. Työelämän ja koulutuksen ulkopuolella olevien, syrjäytyneiden tai syrjäytymisvaarassa olevien nuorten suhteellinen osuus on suurempi kuin useimmissa muissa osavaltioissa. Louisianassa on paljon periytyvää huono-osaisuutta, eikä monissa perheissä arvosteta koulutusta eikä tueta nuorta kouluttautumaan. Keskimääräinen tulotaso on maan keskiarvoa matalampi, jolloin korkeakoulutuksen rahoituskin on tavallista suurempi haaste.

Muun muassa näistä asioista keskustelin tapaamisessani John Whiten kanssa. John White (Louisiana State Superintendent of Education) on osavaltion johtavimpia koulutusasioiden virkamiehiä. Pitkälti hänen ansiostaan ja hänen suuren innostuksensa vuoksi Louisianan osavaltiossa on käynnistetty kaksi nuorten koulutusta ja uramahdollisuuksia parantavaa kehittämisohjelmaa. John White on aktiivisesti vienyt eteenpäin Louisiana Believes ja Jump Start -ohjelmia. Lousiana Believes-ohjelman tarkoituksena on varmistaa jokaiselle nuorelle polku collegetutkintoon tai ammatilliselle uralle. Amerikkalaisessa järjestelmässä tämä tarkoittaa mm. voimakasta panostusta siihen, että opiskelijat saavat mahdollisimman korkeita pisteitä valtakunnallisissa standardisoiduissa testeissä. Vaikutukset ovat jo nähtävillä. Louisianan oppilaiden testitulokset ovat kohentuneet. Tätä kautta nuorten mahdollisuudet edetä koulutuksen kautta omia vanhempiaan paremmin palkattuihin työtehtäviin ovat parantuneet.

Jump Start on Lousianassa kehitetty, innovatiivinen ura- ja teknisen koulutuksen (technical tarkoittaa käytännössä meidän ammatillista koulutustamme kaikkine eri aloineen) ohjelma nuorille. Se valmentaa nuoria kohti tuloksellista/antoisaa/aikaansaavaa (productive) aikuisen elämää ja vahvistaa heitä jatkamaan opintojaan high schoolin jälkeen kohti hyvin palkattuja ura-aloja.  Jump Startin aikana opiskelijat suorittavat eri ammattialojen ”tutkintoja” tai ”suorituksia”. Ne ovat pääasiassa yksittäisiä arvosanoja, osioita ja suomalaisittain ajateltuna ehkä osatutkintoja vastaavia suorituksia ko. alalla. Tarjolla oleva ammattialojen kirjo on laaja. John Whiten mukaan uranhallintataitojen vahvistaminen on tärkeä osa Jump Startia, vaikka sitä sanaa ei käytetäkään. Ohjelmassa puhutaan ”uuden sukupolven uravalmiustaidoista”. Uravalmiustaitojen kurssit tarjoavat middle schoolin ja high schoolin opiskelijoille monenlaisia mahdollisuuksia kehittää työpaikalla toimimisen ja kommunikaation taitoja sekä monia muita elämänhallintataitoja. Nämä auttavat nuorta etenemään collegeen ja sen jälkeen menestykseen uralla. Nämä ei-ammatilliset taidot on havaittu niin tärkeiksi nuorten uramenestyksen kannalta, että niihin todella halutaan panostaa.

Keskustelin John Whiten kanssa myös koko Yhdysvaltojen koulutusjärjestelmästä ja sen ongelmista. Hyvin usein keskustelu menee lopulta tähän isoon kysymykseen. John Whiten mukaan yksi keskeisimpiä ongelmia on tutkintojen sekalaisuus ja kirjavuus. Lisäksi hän on tyytymätön opetussuunnitelmien tasoon, eikä opettajankoulutuskaan ole korkeatasoista. Hänen mukaansa kaikkeen tähän on olemassa historialliset syyt, ja isojen järjestelmien muuttaminen on vaikeaa. Hallinnollisia rakenteita on paljon päällekkäin, liittovaltiotasolta alaspäin aina yksittäisen koulun rehtoriin asti. Niinpä opettaja tai opinto-ohjaaja joutuu kaikkien, eri tasoilta tulevien paineiden ja odotusten kohteeksi. Se vie aikaa ja voimia siltä, mitä opettajan tai opinto-ohjaajan pitäisi oikeasti voida tehdä nuorten hyväksi. John Whiten mukaan muutos on kuitenkin mahdollinen. Se ei hänen mielestään tule tapahtumaan liittovaltiotasolla, vaan osavaltioissa tai yksittäisissä kaupungeissa. Kaiken kaikkiaan John Whiten kanssa keskusteleminen täydensi sitä kuvaa, mikä minulle on muodostunut Yhdysvaltojen koulutusjärjestelmästä. Ja lopulta kaikki kytkeytyy kaikkeen: koulutusjärjestelmä, tulevaisuuden työvoimatarpeiden ennakointi ja sen heijastukset koulutustarjontaan sekä nuorten uranhallintataidot nopeasti muuttuvassa työelämässä.

Kävin tutustumisretkellä New Orleansista vajaan tunnin ajomatkan päässä sijaitsevalla suoalueella. Kiersimme suota – tai oikeastaan se on suomainen jokisuistolabyrintti – noin kahden tunnin ajan alumiiniveneellä. Opas kertoi monipuolisesti alueen kasveista ja eläimistä. Näimme parin alligaattorin lisäksi mm. useita isoja, kurjennäköisiä lintuja ihan läheltä. En onnistunut saamaan niistä yhtään kunnollista valokuvaa ennen kuin ne aina lensivät karkuun. Pesukarhut tiesivät jo tulla odottamaan herkkupaloja veneestä. Pienet kilpikonnat olivat nousseet joesta rannalla olevien puunrunkojen päälle aurinkoa ottamaan. Jokisuisto on luonnonsuojelualuetta, jolla vanhimmat puut ovat jopa satoja vuosia vanhoja.  Katrina-hurrikaani toi alueelle kaikenlaista isoa rojua, kuten mm. tuo kuvassa näkyvä pätkä isoa laituria tai siltaa. Rojujen raivaaminen on edelleen kesken, vaikka sitä tehdään joka vuosi. Alueelta on kerätty esimerkiksi iso määrä jääkaappeja!

Hurrikaani Katrinan jälkiä näkyy yhä myös New Orleansin kaupungissa. Alueella, jossa minä majoituin, oli ollut vettä ainakin pari metriä. Siellä oli paikoitellen kohollaan, rikki tai vinksin vonksin olevia kävelyteiden isoja laattoja. Muutama alueen omakotitalo oli jätetty korjaamatta, ja ne olivat tyhjillään huonossa kunnossa. Kaupungin yksi pahimmin vaurioituneista alueista on kokonaan purettu ja sen tilalla on uusi, iso sairaala. Keskustan tuntumassa oleva kuuluisa French Quarterin alue ”pitsiparvekkeineen” säilyi kuitenkin hurrikaanin tuhoilta. Kuvassa näkyvä French Market on Yhdysvaltojen vanhin paikka ulkoilmamarkkinoille ja suosittu turistikohde.

New Orleansin suosittuja nähtävyyksiä ovat hautausmaat, mikä on sinänsä vähän erikoista. Koska kaupunki on merenpinnan alapuolella ja maa on kosteaa, haudat on pakko tehdä maanpinnan yläpuolelle hautakammioiksi. Kaupungissa on runsaasti vanhoja, kauniita tammipuita sekä tammikujia. Talot ovat etelävaltiolaisittain värikkäitä ja koristeellisia. Jos tontti on kapea, kuten kuvassa, silloin talostakin on tehty suorakaiteen muotoinen. Siipiratasalus kuuluu tietysti kuvaan Mississippi-joella. Nautiskelin puistoissa auringon lämmöstä, kun sitä vielä oli saatavilla.

New Orleans on jazz-musiikin kehto, ja musiikki kuuluu olennaisena osana kaupunkiin. Mutta en silti arvannut, että melkein jokaisella Frenc Quarterin kadulla olisi live-esityksiä menossa. Saattoihan se johtua siitä, että oli sunnuntai, kaunis sää ja turisteja paljon liikkeellä. Monet muusikot olivat erittäin taitavia. Nuorimmat esiintyjät ämpärirumpuineen olivat ehkä noin 10-vuotiaita. Live-esityksiä oli myös monissa ravintoloissa, joiden ovet olivat auki kadulle. Myös ostoskeskuksissa oli live-esityksiä. Niissä soitettiin lähinnä joulumusiikkia. Tiesin tämän jo etukäteen, mutta pakko vielä todeta: etelävaltioiden ruokakulttuuri voittaa mennen tullen pitsat ja hampurilaiset!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

American Job Centerit ja Ohjaamot

Minulla oli uusi tapaaminen Department of Laborissa. Tällä kertaa paikalla oli osin eri ihmisiä kuin viimeksi, mutta aiheena oli tälläkin kertaa mm. Suomen Ohjaamot sekä American Job Centerit. Keskustelun avainhenkilö oli Sara Hastings (Unit Chief / Division of Youth Services, Employment and Training Administration). Department of Labor on brändäämässä Job Centereitä nykyistä yhtenäisemmäksi kokonaisuudeksi. Niiden tunnettuus on ollut tähän mennessä vähän heikkoa. Yhtenä syynä siihen on ollut niiden nimien kirjavuus. Nimiviidakossa ei olla ymmärretty, mitä palveluja niistä on mahdollista saada. Brändäämisessä ei ehkä olla vielä kovin pitkällä, kun nettisivuilla vilahtelee edelleen sana CareerOneStop, jonka piti olla jo taaksejäänyttä elämää.

Sara Hastingsin mukaan Yhdysvalloissa eri puolilla toimivien Job Centereiden painopisteitä ovat tällä hetkellä: nuorten työllistäminen ja koulutus, linkki mielenterveyspalveluihin, nuorille suunnattujen ohjelmien (käytännössä palvelujen) suunnittelu, henkilöstön ammatillinen kehittyminen, nuorten pitäminen sitoutuneina, nuorten voimaannuttaminen sekä traumahoito. Job Centereiden rahoituksesta päätetään osavaltiotasolla. Liittovaltio (tässä tapauksessa Department of Labor) jakaa osavaltioille rahaa tiettyjen kriteerien mukaisesti. Osavaltiotasolla ratkaistaan, kuinka paljon rahaa esim. Job Centereihin ylipäätään käytetään. Liittovaltion ohjausrooli Job Centereiden suuntaan on siis aika ohut. Osassa Job Centereistä palvelut tuotetaan itse. Osa on ulkoistanut palveluitaan myös ei-kaupallisille toimijoille (monet vastaavat lähinnä meidän kolmatta sektoriamme), jotka tuntevat nuorten elämää paremmin kuin viranomaiset.

Spokane on hieman yli 200 000 asukkaan kaupunki Washingtonin osavaltiossa. Kaupungin nuorisotyöttömyys (16-24-vuotiaat) on tällä hetkellä 13 %:n tasolla. Spokanessa on  käynnistynyt pilotti, joka muistuttaa aika paljon meidän Ohjaamo-malliamme. Tai se ainakin pyrkii sellaista kohti. Pilotin nimi on Next Generation Zone. Kokeilussa on havaittu, että kattavien palvelujen rakentaminen nuorille vaatii seuraavia asioita: vahva johtajuus ja visio, avaintoimijatahot palveluineen paikan päällä (mukaan lukien työvoimapartnerit), vipuvoimaa moniammatillisuudesta, hyvinkoulutettu ja laadukas henkilöstö, asiakaskeskeiset palvelut sekä mahdollisuus arvioida, oppia ja kehittää toimintaa. Ohjaamo-toiminnan asiantuntijat: eikö kuulostakin tutulta? The Next Generationin toiminnan fokus on laadussa, millaisena nuori kokee saamansa palvelut. On myös tärkeää, että palvelutila on nuorten mielestä viihtyisä, ”nuorisokeskeinen”. Toimintaa halutaan koko ajan kehittää ja arvioida.

Minä puolestani kerroin Suomen Ohjaamoista, ministeriöiden roolista suhteessa Ohjaamoihin, Ohjaamojen määrästä, niiden haasteista, tunnettuudesta, rahoituksesta jne. Department of Laborin edustajat totesivat, että te olette tehneet sen, mistä me nyt haaveilemme. Heitä kiinnosti moni asia Ohjaamoissa. Yksi oli tulosten vaikuttavuus. Kerroin, millaista tutkimustyötä vaikuttavuudesta on tehty. Tosin tämän syksyn osalta en ole tietoinen kaikesta, mitä on tehty ja mitä on tekeillä. Lisäksi kerroin valtakunnallisen verkko-ohjauspalvelun kehittämisestä. Tässä kohtaa Department of Laborin edustajat todella ihmettelivät, miten edistyksellisiä asioita meillä Suomessa tehdään. Yhteistyötä Department of Laborin kanssa on tarkoitus jatkaa Suomeen paluuni jälkeen.

Museoitahan Washington DC:ssä riittää. Kävin vielä muutamissa isoissa ja suosituissa museoissa, mutta kaikissa en yksinkertaisesti ehdi käydä. Yksi vierailukohteeni oli National Museum of African American History and Culture, jossa on mm. pysäyttävä näyttely orjakaupan ajoista. Pidin erityisesti museon kulttuuriosastosta. Viereisessä kuvassa on Louis Armstrongin trumpetti.

National Museum of Natural Historyn näyttelyistä bongasin tällaisia näyttelyesineitä. Tuo viimeinen kuva esittää meduusaa ja sen monimetrisiä lonkeroita. Noihin ei ole kiva sotkeentua, kun on uimassa meressä. Minulla on siitä ikäviä kokemuksia.

Joulun läheisyys alkaa näkyä ja kuulua joka puolella. Tavarataloissa joululaulut soivat ihan samalla tavalla kuin Suomessa. Olipa eräässä kauppakeskuksessa pelkästään joululle omistettu kauppa. Miten mahtaa pärjätä muina aikoina vuodesta?

 

 

 

 

 

Suomi 100 vuotta

Itsenäisyyspäivää edeltävänä lauantaina oli kiva ja ihmisiä selvästi kiinnostava Fin-Fun-tapahtuma Washington DC:n eräällä vilkkaalla aukiolla, Dubont Circlellä. Fin-Fun oli osa Suomi 100- tapahtumien sarjaa Yhdysvalloissa.  Tässä tapahtumassa oli tarjolla kuumaa glögiä, joulupipareita, karaokelaulumahdollisuus, mölkyn pelaamista, askartelua lapsille, Suomi-tietoutta sekä Keravan mieslaulajat laulamassa ja laulattamassa yleisöä. Lisäksi siellä sai otattaa itsestään kuvia joulupukin kanssa. Sinänsä vähän hassu juttu koko tuo valokuva. En ehkä tekisi tätä koskaan Suomessa, mutta täällä sitä näköjään suostuu jopa samaan kuvaan ”joulupukin” kanssa. Ihan vain suomalaisia perinteitä kunnioittaakseni ja Suomen 100-vuotisjuhlan kunniaksi.

Suomen suurlähetystön pihalla oli 2.-6.12.2017 välisen ajan Sisu the Traveling Sauna. Se on tehnyt matkaa eri puolilla Yhdysvaltoja ja päätti kiertueensa nyt tänne Washington DC:hen. Saunaan pystyi tekemään varauksia niin, että siinä  saunoi 5 henkilöä kerrallaan. Enää vain harvoja aikoja oli vapaana, kun katsoin aikataulua saunan DC:hen saapumisen aikoihin. Pyöräilin katsomaan saunaa suurlähetystön pihaan. Olisin itsekin muuten saunonut, mutta pelkkä kylmä suihku ja vaatteiden vaihto pihalla eivät houkutttaneet riittävästi. Mutta saunatempaus oli kerrassaan hieno tapa juhlistaa 100-vuotiasta Suomea. Kun juttelin tempauksen järjestäjän ja saunojien kanssa edustuston pihalla, kadulta ihmiset katselivat puolipukeisia ihmisiä. Tulipa eräs lähiseudun asukkaista jopa kyselemään, että mistä tässä oikein on kyse. Kyllä hän ihmetteli ja sanoi, että vaikka on asunut kaupungissa yli 30 vuotta, mitään näin erikoista hän ei ole nähnyt koskaan aikaisemmin.

Yhdysvallat onnittelit virallisesti satavuotiasta Suomea 5.12.2017. Onnittelussa mainittiin sauna, sisu ja myös Fulbright. Se tuntui tosi mukavalta. Itse ajattelen niin, että on ollut hienoa olla Fulbright-stipendiaattina nimenomaan Suomen juhlavuonna. Suomi herättää täällä ihmisissä oikeastaan vain myönteisiä mielikuvia. Suomen itsenäisyyden juhlavuodesta on ollut helppo kertoa.  Sitten kun kertoo meidän maamme historiasta vähän enemmäkin, se lisää kunnoitusta Suomea kohtaan. Onhan sekin aikamoinen saavutus, että muutamissa vuosikymmenissä rakennettiin maailman parhaimpiin kuuluva koulutusjärjestelmä, joka on täällä ihastelun, jopa kateuden kohde.

Tänä vuonna en seurannut presidentinlinnassa pidettyä itsenäisyyspäivän juhlintaa millään tavalla. Mutta olin illalla itse juhlimassa Suomen Yhdysvaltojen suurlähetystössä. Oli suuri kunnia saada juhlia maailman vaikutusvaltaisimman maan pääkaupungin edustustossa Suomen satavuotista itsenäisyyttä. Suurlähettiläs Kirsti Kaupin vastaanotolla oli satoja ihmisiä. Hän piti juhlan tervetuliaispuheen. Tunnelmaa loivat seinälle ja osin kattoon valaistut revontulet. Keravan mieslaulajat lauloivat useita lauluja, mm. Finlandia-hymnin, mikä oli herkistävää täällä kaukana kotoa. Edustuston alakerran saunatiloissa sai laulaa karaokena tuttuja suomalaisia iskelmiä, ja laulajia riitti. Tarjoiluna oli pientä purtavaa, jossa suomalaiset tuotteet oli huomioitu, esim. pienet karjalanpiirakat, lohi, juustot, mustikka ja vadelma. Lisäksi tarjolla oli runsaasti erilaisia suomalaisia makeisia. Tästä illasta voi todella sanoa, että sen kokee vain kerran elämässään!

 

 

 

Vähäuninen Seattlessa Washingtonin yliopistossa

Matkani suuntautui tällä kertaa Tyynenmeren rannikolle Washingtonin osavaltioon, Seattlen kaupunkiin. Menolennolle sattui täysin pilvetön lentosää. Nautin maisemien katselusta lentokoneesta, ja tulipahan nyt katseltua koko Amerikan manner läpi mereltä merelle. Here-sovelluksen avulla voi ihan tarkasti zoomata, missä milloinkin ollaan, mikä on tuo joki tai kaupunki lentokoneen alapuolella.

Seattlessa sataa noin 9 kk vuodessa. Kuulemma se on suurimmaksi osaksi vain pientä tihkusadetta.  Onneksi minun käyntini aikana ei sentään satanut jatkuvasti, ja aurinkokin pilkahti esiin muutaman kerran. Kuitenkin pilvisyys ja päivän lyhyys tekivät vähän sellaisen tunteen, että ihan kuin olisi Suomessa.

Vaikka aikaero DC:n ja Seattlen välillä on tällä hetkellä (täälläkin siirrellään kelloja talvi- ja kesäaikaan) vain 3 tuntia, kärsin Seattlessa pienestä jetlagista. Heräsin ensimmäisenä aamuna klo 3. Muina aamuina heräsin klo 5, joten olin hiukan vähäuninen Seattlessa koko ajan. Seattlessa voi ostaa yöpukuja, joissa lukee Sleepless in Seattle. Uneton Seattlessa-elokuvan kaupungille tuomaa mainetta siis hyödynnetään edelleen. Asuin kuuluisan ja jo kauan toimineen Public Market Centerin  vieressä. Paikka on yksi Seattlen ”must” nähtävyyksistä. Siellä on yhden korttelin verran ja monessa kerroksessa myytävänä paikallisia tuotteita kuten kalaa, rapuja, vihanneksia, käsitöitä jne.

Washingtonin yliopisto on opiskelijamäärältään valtavan suuri, ja sen kampusalue on tietysti iso. Kampuksella on useita vanhoja rakennuksia. Pääkirjasto on sisältä hyvin arvokkaan näköinen. Yliopiston Career & Internship Center oli järjestänyt minulle pariksi päiväksi tiivistä ohjelmaa aamusta iltaan. Tämän todella hyvän ohjelman olivat suunnitelleet Susan Terry (Executive Director) ja Faith Lam (Administrative Specialist).  Heidän lisäkseen muita henkilöitä, joiden kanssa minulla oli tapaaminen, olivat:  Emma O’Neill-Myers (Associate Director of Employer Relations), Sha’terika Perkins (Career Counselor), Tamara Schaps (Director of Career Development Evans School of Public Policy & Governance), Gail Cornelius (Director of Career Center at Engineering), Alison McCarty (Lead Career Counselor), Briana Randall (Director of Internship Project) ja Patrick Chidsey (Associate Director of Career & Internship Center). Osa heistä on yllä olevassa kuvassa minun kanssani. Olin todella otettu siitä panostuksesta, jonka he antoivat minun vierailuni onnistumisen eteen. On vaikea tiivistää, mitä kaikkea keskustelimme tapaamisissa, koska aiheita oli niin paljon. Nostan tähän vain muutamia teemoja.

Yliopisto-opiskelijat ovat Yhdysvalloissa aika nuoria. Opiskelijat aloittavat yleensä 18-vuotiaana ja valmistuvat 22-vuotiaana, kun he suorittavat 4-vuotisen Masters-tason tutkinnon. Kaikki eivät ole tuossa iässä kypsiä tekemään rationaalisia ratkaisuja, ja se näkyy monella tavalla ohjausprosesseissa. Esimerkiksi kun heiltä kysyy, mitä he arvostavat työelämässä, osa vastaa, että ei ole koskaan miettinyt omia arvojaan. College-opiskelu perustuu kriittiseen ajatteluun, mutta kaikilla nuorilla ei vielä ole niitä taitoja. Tähän voi olla monia syitä. Yksi syy on, että kaiken testaamisen ja testeihin valmistautumisen keskellä high schoolissa olevilla nuorilla ei ole tarpeeksi aikaa miettiä elämäänsä ja uraansa. Samasta syystä ohjaajilla ei ole aikaa opettaa nuorille kriittistä ajattelua ja päätöksentekoa. Tämä on yksi amerikkalaisen, testaamiseen perustuvan koulutusjärjestelmän seurauksista. Osalla Washingtonin yliopiston opiskelijoista on haasteita ymmärtää, että pääaineen valinta ei tarkoita yhtä lineaarista uraa, vaan uralle tulee välttämättä mutkia ennemmin tai myöhemmin. On valittu tietty pääaine, ja opintojen edetessä aletaan miettiä, valitsinko sen oikein vai väärin. Samaan aikaan mieltä painaa opintojen rahoitus ja lainojen takaisinmaksu.

Seattlen alueella on poikkeuksellisen hyvä talouden kasvuvauhti, ja uutta työvoimaa tarvitaan lähes alalla kuin alalla. Silti nämäkin, aika arvostetun yliopiston opiskelijat ovat huolissaan työllisyydestään.  Tai eivät ehkä siitä saavatko töitä, vaan että saavatko he riittävän hyvän työpaikan. Eli heti valmistumisen jälkeen pitäisi saada se ”täydellinen työpaikka”. Yksi syy tähän ajatteluun on amerikkalaisessa kulttuurissa. Collegea ei ajatella oppimisen sekä ihmisenä kasvamisen ja kypsymisen paikkana, vaan collegen tarkoitus on taata työpaikka. Koko ajattelu siis tähtää hyvään työpaikkaan ja heti mahdollisimman korkeaan palkkatasoon.   Washingtonin yliopiston uraohjaajat tekevät todella hyvää työtä yrittäessään laajentaa nuorten ajattelua siitä, mitä työelämässä oikeasti tapahtuu ja miten pääaine voi johtaa – ja hyvin usein johtaa – hyvinkin moninaisiin työtehtäviin. He yrittävät saada nuoret ajattelemaan uraansa laajemmin kuin sen ensimmäisen työpaikan kautta. Käytännössä he siis aika paljon tukevat opiskelijoiden uranhallintataitoja. Washingtonin yliopiston ohjausopas 2017-2018 sisältää monia CMS-elementtejä. Mm. siinä on jokaiselle opintovuodelle checklist uran kehittämisen kannalta, tehtäviä omien arvojen reflektointiin, tehtäviä omien vahvuuksien ja taitojen tunnistamiseen sekä tehtäviä urapäätösten tekemisen opetteluun.

Henkilökohtaista ohjausta tehdään paljon. Workshopit ja luennot ovat tärkeä osa uraohjaajien työtä. Osa palveluista on jo nyt verkossa, mutta jatkossa työtä yritetään siirtää entistä enemmän verkkoon niiltä osin kuin se vain on mahdollista. Uraohjaajat käyttävät työssään hyväkseen ennakointitietoa, mutta eivät systemaattisesti. Yritysyhteistyö on erittäin vireää, joskin yrityksiltä uraohjaajille tuleva palaute koskee opiskelijoiden työelämätaitoja, ei niinkään ammatillisen osaamisen sisältöjä. Osa opiskelijoista selviää ilman uraohjausta (kaikissa koulutusohjelmissa se ei ole pakollinen osa). Osa tarvitsee paljon ja monenlaista tukea. Niiden opiskelijoiden määrä on lisääntymässä, joilla on mielenterveysongelmia. Tämä ei koske vain Washingtonin yliopistoa, vaan on laajempi ilmiö kaikkialla Yhdysvalloissa nuorison keskuudessa.

Pidin Career & Internship Centerin johdolle ja uraohjaajille sekä yliopiston muiden uraohjausyksiköiden johdolle esitelmän Suomen toimintamalleista. Puhuin pääasiassa ennakoinnista ja sen kytköksestä uraohjaukseen. Kerron aina puhuessani ensin lyhyesti suomalaisesta koulutusjärjestelmästä ja koulutuksen merkityksestä suomalaisessa yhteiskunnassa. Ilman tätä taustatietoa on vaikea ymmärtää elinikäistä oppimista ja elinikäistä ohjausta, joka oli yksi alustukseni aiheista. Lisäksi käsittelin uranhallintataitoja ja niiden tukemista. Ohjaamoista ja verkko-ohjauspalvelusta kerroin laajemmin yksittäisten uraohjaajien kanssa käymissäni keskusteluissa, mutta sivusin niitä myös tässä esitelmässäni.

Osallistuin myös uraohjaajille tarkoitettuun henkilöstökoulutukseen. Se sattui olemaan projektini kannalta hyvä webinaari, jonka puhujana toimi George Anders. Aiheina olivat muun muassa työnhaku, soft skills – taidot ja se, miten tulevaisuudessa ns. humanististen alojen koulutetuilla voi olla jopa paremmin töitä kuin teknisen koulutuksen saaneilla. Tekniikka voidaan aina automatisoida, mutta kaikkea inhimillistä ei voida automatisoida. Lisäksi George Anders käsitteli amerikkalaisen uraohjauksen haastetta. Vanhemmat haluavat lapsensa collegeen. Pääaineen valinta on lähes elämää suurempi kysymys, koska se valitaan täällä vain kerran. Toista tutkintoa ei yleensä suoriteta. Nuori menee ikään kuin nuoralla tanssien – ei ole varaa pudota eli uraa suunnitellaan usein liikaa ennakolta ja liian kapeasti katsoen . Oikeasti työura on enemmän kuin trampoliinilla hyppimistä. Se sisältää matkan varrella monia hyppyjä, eikä alastulossa välttämättä ole mitään vaarallista.

Seattle ei ehkä ole ihan minun lempikaupunkini. Näin sanoisin tämän yhden vierailukokemuksen perusteella. Mielipiteeni voi värittyä siksi, että marraskuu ei todellakaan ole paras mahdollinen aika vierailla Seattlessa. Mutta kun kerran paikalla ollaan, ainahan kaupunkia pitää katsella, ja jokaisesta paikasta löytyy jotain erikoista katseltavaa. Seattle on muuten erittäin mäkinen kaupunki! Kodittomien suuri määrä kaupungissa yllätti. Toki heitä onkin enemmän länsirannikolla kuin itärannikolla. Mutta Seattlen korkeudella ja ilmastossa kadulla yöpyminen on aika karua. Kodittomille olisi yömajoja, mutta kaikki eivät halua mennä niihin. Monoraililla ajelu katujen yläpuolella oli minulle uusi kokemus. Seattle on ”purkittanut Seattlen sadetta” ja myy sitä matkamuistona. Kaipa sitä sitten joku ostaakin. Seattle Needlen Observatorion Deckistä on hyvät näköalat mm. downtowniin ja merelle päin. Pilvisen sään takia lumihuippuiset vuoret eivät tällä kertaa näkyneet.

Joulun odotus näkyi myös Seattlessa. Amerikkalaiseen tapaan joulukuuset ovat suuria ja runsaasti koristeltuja. Kuvasin näyteikkunan läpi, kun pyhävaatteisiin puettuja lapsia tuotiin joulupukin syliin kuvattaviksi. Valokuvauksiin oli varattu aika, ja lapset vanhempineen odottivat jonossa vuoroaan. Lapsia ei aina hymyilyttänyt, joten apuna hymyn irrottamiseksi käytettiin vanhempien houkutteluja, leluja, saippuakuplia ja vaikka mitä muuta rekvisiittaa.

Piparkakkutalotkin olivat aika lailla eri maailmasta kuin mitä ne meillä Suomessa yleensä ovat. Vaikka nämä eivät ensinäkemältä näytä piparkakkutaloilta, kyllä ne ”piparkakkutaloja” silti ovat. Kuvasin vain joitakin, mutta näitä taideteoksia oli nähtävillä eräässä kauppakeskuksessa vielä lisääkin. Yhdessä rakennelmassa liikkui pieni juna vaunuineen ja yhdessä oli ties minkälaisia vilkkuvia valoja. Kaikki rakennelmat olivat kooltaan  noin 2-metrisiä tai ylikin, mikä ei valitettavasti käy hyvin ilmi noista kuvista.

 

 

 

Nuorisotyöttömyys ja kiitospäivän viettoa Savannahissa

Yhdysvalloissa työttömyyden laskenta perustuu kuukausittain tehtävään otantatutkimukseen. Menetelmä on verrattavissa Suomen tilastokeskuksen käyttämään menetelmään, vaikka maiden välillä onkin joitain eroja työttömyyden määrittelemisessä. Suomen työ- ja elinkeinoministeriön käyttämää työttömyyden laskentatapaa täällä ei ole käytössä. Nuorisotyöttömyys on Yhdysvalloissa matalammalla tasolla kuin mitä se on Suomessa. Toki se on nyt Suomessakin laskenut ripeästi. Yhdysvalloissa työttömyys/sosiaalietuuksien taso ja kesto ovat erilaiset kuin Suomessa. Ne eivät kannusta olemaan pitkään työttömänä. Yhdysvallat toipui vuoden 2008 finanssikriisistä hitaasti, mutta silti Suomea nopeammin. Melko hitaasta talouskasvusta huolimatta uusia työpaikkoja on syntynyt ja työttömyys on vähentynyt lähelle niin sanottua täystyöllisyyttä. Nyt vuonna 2017 talouskasvu on ollut 2, jopa 3 prosentin luokkaa, ja hyvä työllisyystilanne jatkuu.

Alla olevassa ensimmäisessä kaaviossa on Yhdysvaltojen kokonaistyöttömyys vuosina 2007-2017. Mukana ovat siis kaikki ikäryhmät, nuorista kaikkein vanhimpiin. Vuoden 2008 finanssikriisi nosti kokonaistyöttömyyden noin 10 prosentin tasolle, josta se on sitten pudonnut noin 4 prosenttiin. Tätä pidetään käytännössä täystyöllisyytenä.

Alla olevassa toisessa kaaviossa on Yhdysvaltojen 16-19-vuotiaiden nuorten työttömyys vuosina 2007-2017. Kaaviossa näkyvät selvästi vuoden 2008 finanssikriisin suuret vaikutukset kaikkien nuorimpien ikäryhmien työllisyyteen. 16-19-vuotiaiden nuorten työttömyysaste nousi Yhdysvaltojen olosuhteissa poikkeuksellisen korkealle.

Alla olevassa kolmannessa kaaviossa on Yhdysvaltojen 20-24-vuotiaiden  nuorten työttömyys vuosina 2007-2017.  20-24-vuotiaat selvisivät finanssikriisistä ja sen jälkeisistä vuosista nuorempia ikäryhmiä matalammalla työttömyysasteella. Heidän työllisyytensä parani nopeammin kuin 16-19-vuotiaiden ikäryhmässä.

Yhdysvalloissa on sama ilmiö kuin Suomessa ja monissa muissakin Euroopan maissa. Nuoret joustavat työmarkkinoilla eniten, ja suhdannevaihtelut näkyvät eniten juuri heidän työllisyydessään. Tämä on iso maa, ja  eri osavaltioiden ja kaupunkien väliset erot nuorisotyöttömyydessä ovat melko suuria. Työttömyytta tilastoidaan myös esim. rodun ja siviilisäädyn mukaan, joten eroja nuorisotyöttömyydessä löytyy myös niillä indikaattoreilla. Nuorisotyöttömyyttä ei yleisesti nähdä Yhdysvalloissa suurena ongelmana ainakaan tällä hetkellä. Täällä puhutaan kuitenkin aika paljon nuorten alityöllisyydestä. Monet nuoret tekevät osa-aikatyötä, vaikka he oikeastaan haluaisivat tai voisivat olla kokopäivätyössä.

Asiantuntijoilla ja ohjaustyötä tekevillä on huoli niistä nuorista, jotka eivät saa suoritettua high schoolia loppuun sekä niistä nuorista, jotka keskeyttävät korkea-asteen opinnot. He uhkaavat jäädä koko työuransa ajaksi matalapalkka-aloille tai alityöllisiksi. Tai he ovat  kokonaan työttömänä tai vain lyhyet työsuhteet katkaisevat heidän muutoin jatkuvan työttömyytensä. Uudelleen kouluttautuminen hieman myöhemmin – vaikkapa nuorena aikuisena – ei ole täällä helppoa. Siihen ei ole tarjolla riittävästi rakenteita eikä taloudellista tukea. Usein työttömyys myös niin sanotusti periytyy. Nuori näkee, että omat vanhemmat eivät käy töissä. Niinpä he ajattelevat työttömyyden ihan normaalina elämäntapana myös itselleen. Nuorisotyöttömyydellä on monet kasvot niin Suomessa kuin Yhdysvalloissakin.

Jo nyt olemassa olevista ja tulevaisuudessa odotettavissa olevista kohtaanto-ongelmista puhutaan täällä paljon, kuten olen aikaisemminkin maininnut. Samaan aikaan kun uusia työpaikkoja syntyy ja osaavaa työvoimaa tarvittaisiin, korkeakoulujen lukukausimaksut nousevat. Osalle nuorista opintojen rahoitus tulee siis nykyistäkin vaikeammaksi. Toki myös ilmaisia community collageja on olemassa, ja stipendijärjestelmän avulla moni saa mahdollisuuden opiskella collegessa tai yliopistossa. Silti osa nuorista jää vaille haluamaansa korkeakoulutusta. Valitettavasti ammatillinen koulutus ei ole täällä arvostettua, vaikka se takaisi monelle nuorelle hyvät työllisyysnäkymät vuosiksi eteenpäin.

Nuorisotyöttömyydestä pääsen keskustelemaan vielä lisää,  kun minulla on uusi tapaaminen Department of Laborissa joulukuussa.  Yhden kerran olen siellä jo käynytkin. Lisäksi olen tavannut työministeriön edustajia erilaisissa tilaisuuksissa ja päässyt niissä keskustelemaan heidän kanssaan.

Minulla oli suuri ilo viettää kiitospäivä ystäväni Joanin perheen kanssa Savannahissa, Georgiassa. Vältin lentokenttien pahimmat lomaruuhkat ja kalleimmat lentoliput, kun lensin Savannahiin kiitospäivän aamuna ja takaisin DC:hen palasin lauantaina illalla. Moni tuntemani amerikkalainen kyseli minulta huolissaan, että en kai vain vietä kiitospäivää yksin. Kiitospäivä on vähän kuin joulu meillä Suomessa. Ajatellaan, että kenenkään ei pitäisi viettää sitä yksin, jos ei sitä itse erityisesti halua. Niinpä sitten vietinkin Savannahissa muutaman todella mukavan päivän Joanin perheen luona. Paras kiitospäiväni ikinä 🙂

Savannah on tunnettu puukujistaan, joissa vanhat, isot puut muodostavat ikään kuin kaaria katujen ja kävelyteiden ylle. Näitä lehvästökaaria on paljon eri puolilla downtownin katuja ja puistopolkuja. Savannah toimii näyttämönä mm. romaanille Tuulen viemää, ja siellä on kuvattu monia kohtia Forrest Gump-elokuvasta. Kuuluisa puistonpenkki on tätä nykyä kylläkin museossa, ei enää puistossa. Savannahia sanotaan Yhdysvaltojen romanttisimmaksi kaupungiksi. Joka tapauksessa se on hyvin viehättävä pieni kaupunki. Yhdestä sen antiikkiliikkeistä löytyi yhdenistuttava, mukana kuljetettava sauna jostain ehkä 1950-luvulta. Liikkeen omistaja sanoi, että hän ei myy sitä, koska niin monet ihmiset käyvät katsomassa saunaa ja ottamassa siitä valokuvia. Pitäisikö meillä Suomessa alkaa valmistamaan mukana kuljetettavia, yhden hengen saunoja, kun täälläkin se kiinnostaa niin kovasti?

Savannah tunnetaan siirtomaa-ajantyylisistä, vanhoista ja värikkäistä taloistaan. Nämä kuvat eivät ole niistä todella kauniista, pitsikoristeisista taloista, joita näin auton ikkunasta. Kaupungin läpi kulkevalla joella meni etelävaltioille tyypillinen siipiratasaiva. Laiva oli muuten tyhjä, mutta sen kannella yksi tai useampi joulupukki huiskutteli kättään, ja olivatkohan ne loput sitten ehkä joulutonttuja. Laivasta soitettiin isolla äänellä joululauluja, mikä tuntui vähän hassulta. Silmiinpistävää Savannahissa oli ihmisten ystävällisyys. Se ylitti kaiken sen, mitä olen tähän mennnessä Yhdysvalloissa kokenut. Esimerkiksi kun ulkoilutin ystäväperheen pientä tytärtä rattailla, kaikki lähikaduilla vastaan tulleet tervehtivät minua ja moni juttelikin vähän aikaa. Etelävaltiot ovat myös kuuluisia hyvästä ruoasta. Se oli kyllä erinomaisen hyvää. Ei siis todellakaan mitään tyypillistä pitsaa ja hampurilaisia.

Savannahin jokisuisto on suomaista aluetta. Ajoimme sen läpi noin puolen tunnin matkan kaupungin keskustasta meren rantaan. Suoalueen keskellä luikerteli isoja ja pieniä jokihaaroja. Jokien rannoilla oli paljon kalastusaluksia mm. katkarapujen pyydystämiseen. Näin minulle tuntemattomia isoja lintuja kävelemällä suolla. Tien varrella oli liikennemerkki, jossa varoitettiin, että muutamien seuraavien mailien kohdalla on kilpikonnien tienylityspaikka. Fiksuja kilpikonnia, kun osaavat käyttää suojatietä…hmm. Rannalla oli pitkä laituri, jolta haiden kalastaminen oli kiellettyä. Kalastajia kyllä oli, mutta ei niillä välineillä haita olisi voinutkaan kalastaa. Savannah on hurrikaanialuetta. Rannalla oli nähtävillä pylväs, josta voi katsoa, mihin asti merenpinta nousee minkäkin kategorian hurrikaanin aikaan. Veden lämpötila oli noin 17 astetta. Vaikka keli oli muuten kuin Suomen kesäsää, nuorten poikien surffausharjoitukset noin kylmässä vedessä ilman märkäpukua näyttivät aika viileältä touhulta.

Kiitospäivän jälkeinen vapaapäivä, Black Friday on Yhdysvalloissa todella shoppailun juhlaa, kuten se alkaa olla Suomessakin. Monet kaupat ja kauppakeskukset ovat auki koko yön. Suurimmat prosenttialennukset ovat aamuyöllä ja ne pienevät päivän mittaan. Kaupat olivat auki myöhään myös perjantai-iltana. Osa kaupoista oli aika sotkuisia lähes vuorokauden kestäneen shoppailutohinan jälkeen.

Tulomatkalla lentokoneessa Savannahista DC:hen onnistuin kuvaamaan Georgetownin yliopiston alueen, vaikka ilta jo vähän pimeni. Toisessa kuvassa on DC:n The Mall. The Mallin  molemmissa päissä, keskellä ja ympärillä ovat kaikki DC:n tärkeimmät rakennukset,  nähtävyydet ja museot. Kuten kuvista näkyy, puuston pääväri on jo ruskehtava. Osa siitä on tummanpunervatavaa  ja tummankeltaista ruskaa, osa on jo ilman lehtiä olevia puita. Oli taas kotoisaa tulla DC:hen. Seuraava matkakohteeni onkin sitten Seattle Tyynenmeren rannalla.

Oppisopimuskoulutus Yhdysvalloissa

Yhdysvalloissa vietetiin kansallista oppisopimusviikkoa marraskuun puolessa välissä. Viikon aikana järjestettiin yli 1 000 erilaista tapahtumaa 50 osavaltiossa. Tapahtumien määrä kasvoi 30 % vuoteen 2016 verrattuna.   Molemmat puolueet, sekä demokraatit että republikaanit ovat tukeneet oppisopimuskoulutuksen lisäämistä. Määrä onkin kasvanut, joskin aika maltillisesti. Esim. vuonna 2013 rekisteröitiin noin 375 000 oppisopimusta ja vuonna 2016 vastaava luku oli noin 505 000. Oppisopimuskoulutus on ollut esillä lähes kaikissa asiantuntijakeskusteluissa, joita olen täällä syksyn aikana käynyt.

Osallistuin oppisopimusviikolla ajatuspaja New Americassa pidettyyn paneelikeskusteluun oppisopimuskoulutuksen kehittämisestä teknisillä aloilla. Sitä aikaisemmin olin tavannut ja keskustellut New American Mike Prebilin (Program Accociate, Center on Education and Skills) kanssa  oppisopimuskoulutuksen tilanteesta Yhdysvalloissa.  Monen muun tahon tavoin myös New America yrittää vaikuttaa siihen, että oppisopimuskoulutuksesta tulisi nykyistä toimivampi ja yleisempi Yhdysvalloissa. Tällä hetkellä oppisopimuskoulutusta toteutetaan eniten lähinnä Bachelor-tutkinnon tasoista osaamista vaativiin työtehtäviin. Sitä pitäisi Mike Prebelin mukaan kuitenkin lisätä myös monilla perinteisillä suorittavan työ aloilla, esim. lvi-, rakennus- ja puualalla. Kaikkien  väestöryhmien pitäisi voida osallistua oppisopimuskoulutukseen. Tähän mennessä suurin osallistujaryhmä ovat olleet valkoiset miehet (tätä termiä täällä käytetään). Community collegeiden rooli oppisopimuskoulutusten fasilitoijana on tärkeä jo nyt, mutta sitä pitäisi vahvistaa entisestään. Oppisopimuskoulutusten kesto on täällä aika tavallisesti 4-5 vuotta. Tarvittaisiin myös lyhempiä oppisopimuksia, jotta siitä tulisi kiinnostavampi koulutusmuoto. Mike Prebelin mukaan haasteita on siis paljon. Häntä kiinnostivat kovasti suomalaiseen oppisopimusjärjestelmään liittyvät asiat, mm. oppisopimusten rahoitus, työnantajan rooli prosessissa sekä suoritettavat tutkinnot.

New American toteuttamassa paneelikeskustelussa ja sitä seuranneessa yleisökeskustelussa toistuivat samat teemat, joihin olen törmännyt oikeastaan pitkin koko syksyä.   Oppisopimus nähdään tärkeänä ja kannatettavana koulutusmuotona, mutta monista eri syistä sitä on Yhdysvalloissa aivan liian vähän. Kaikki panelistit halusivat oppisopimuskoulutusta laajennettavan. 3-5 vuotta sitten oppisopimuskoulutuksesta ei puhuttu niin paljon kuin siitä nyt puhutaan oikeastaan kaikkialla. Asia on nyt niin sanotusti pinnalla.

Työmarkkinoilla on ilmeisiä kohtaanto-ongelmia. Niiden arvioidaan lisääntyvän edelleen. Kaksi alaa mainitaan aina tässä yhteydessä erityisen haasteellisina. Ne ovat kyberturvallisuus (joka on täällä ymmärtääkseni laajempi käsite kuin mitä siitä sanasta ihan ensimmäisenä meillä Suomessa tulee mieleen) ja terveydenhoitoala. Jatkuvasti kuulen sitä toivetta, että näiden alojen kohtaanto-ongelmat pitäisi ratkaista nykyistä paljon suuremmassa määrin oppisopimuskoulutuksen avulla.

Yhdysvallat on tiettävästi ainoa maa maailmassa, jossa työnantajaa ei tueta oppisopimuksen palkkakustannuksissa. Kukaan panelisteista eikä yleisöstä tuntunut uskovan, että tähän tulisi muutosta niin, että liittovaltiotasolla tähän osoitettaisiin määrärahoja. Osavaltiotasolla voi jossain jotain tapahtuakin tai ainakin niillä on monia ratkaisujen avaimia oppisopimusten lisäämiseen. Paneelikeskustelussa tuli jälleen kerran vastaan ongelma tutkintojen ja sertifikaattien kirjavuudesta. Nuoret eivät aina tiedä, mitä työtä he voivat koulutuksellaan tai eri sertifikaateilla hakea. Työnantajat ovat välillä ihmeissään kaikkien tuhansien erilaisten tutkintojen ja ertifikaattien viidakossa.

Panelistit ja yleisö pohtivat sitä, miten saada oppisopimuskoulutuksiin liittyvä ekosysteemi toimimaan. Miten oppisopimuskoulutuksesta saataisiin Yhdysvalloissa ”mainstream”? Olennaisina toimijatahoina nähtiin mm. paikalliset työvoimaviranomaiset, kauppakamarit ja erilaiset yrittäjiä yhteen kokoavat järjestöt ja neuvottelukunnat. On kutsuttava yrityksiä koolle ja kerrottava niille oppisopimuskoulutuksen mahdollisuuksista. Tällä hetkellä oppisopimuskoulutuksesta kiinnostuneet yritykset ja opiskelijakandidaatit eivät löydä toisiaan. Tietoa ei ole riittävästi saatavilla. Paneliin osallistuneet keskustelijat uskoivat, että nyt Yhdysvalloissa ollaan ison muutoksen edessä. Jatkossa oppisopimuskoulutuksella on nykyistä paljon suurempi rooli erityisesti teknisten alojen kohtaanto-ongelmien ratkaisemisessa. Muutakaan tai parempaakaan vaihtoehtoa ei ole näköpiirissä. Siksi luotetaan, että ratkaisu on nimenomaan oppisopimuskoulutus.

Luultavaa on, että yksittäiset yritykset joutuvat pakon edessä sankoin joukoin turvautumaan oppisopimuskoulutukseen saadakseen heille sopivaa työvoimaa. Tällaisia yrityksiä voi löytyä esim. maaseudulta, jossa nuorta työvoimaa ei ole kovin paljon tarjolla eikä yritys halua vaihtaa paikkakuntaa. Tai aloilla, joissa tarve osaavasta työvoimasta muuttuu liian vaikeaksi muutoin ratkaistavaksi. Nuoret kiinnostuisivat oppisopimuskoulutuksesta, jos tarjolla olisi nykyistä lyhyempiä koulutuksia. 4-5 vuotta on monille aloille liian pitkä aika. Oppisopimuksen ekosysteemin rakentaminen liittovaltiotasolle taitaa jäädä haaveeksi vielä pitkäksi aikaa.

Thanksgiving Day on iso juhla Yhdysvalloissa. Ja kiitospäivää seuraava perjantai on melkoinen shoppailupäivä, Black Friday. Kaikki matkustavat juhlapäivän aikoihin sukulaistensa luokse, jos se vain on mahdollista. Niinpä kiitospäivän jälkeinen sunnuntai on tämän maan kaikkein vilkkain matkustuspäivä. Monenlaisia etukäteisjuhlimisiakin on. Mark, minun advisorini Georgetownin yliopistolta, kutsui kotiinsa ison vierasjoukon syömään kalkkunaa, kurpitsapiirakkaa ja muita Thanksgiving-ruokia.

Markin luona oli koolla kansainvälinen porukka, joista monilla on joku kytkös Georgetownin yliopistoon. Ihmisten taustat olivat eri maista, mm. Intiasta, Brasiliasta ja Turkista. Tällaiset kokoontumiset ovat todella mukavia: hyvää ruokaa ja mielenkiintoisia keskusteluja eri kulttuureista olevien ihmisten kanssa. Suomen koulutusjärjestelmä on aina se kestoaihe, josta ihmiset kyselevät minulta. Toinen kiinnostava asia ovat – yllätys yllätys – revontulet. Moni haaveilee, että näkisi kerran elämässään revontulet. Suomen kylmästä ilmastosta tietysti tiedetään. Yöttömästä yöstä ei yleensä tiedä kukaan, joka ei ole joskus käynyt Pohjoismaissa. Pienenä kuriositeettina mainittakoon, että suomalaisesta äitiyspakkauksestakin olen joutunut kertomaan useita kertoja syksyn mittaan. Vauvojen nukuttaminen pahvilaatikossa naurattaa ja vähän kauhistuttaakin amerikkalaisia.

Kiitos muuten kaikista niistä mukavista palautteista, joita olen saanut tähän blogiini syksyn aikana! Niitä on tullut eri tavoilla, mm. suoraan blogiin (en julkaise niitä), Whatsapp-viesteinä ja sähköposteina. Kannustava palaute auttaa jatkamaan blogin kirjoittamista. Totta kai tämä vie aikaa, mutta samalla se vähän auttaa minua jäsentämään ajatuksiani ja täällä oppimiani asioita. Blogini ei ole läheskään kaiken kattava, eikä niin ollut tarkoituskaan. On niin paljon asioita, joista haluaisin tai voisin kirjoittaa, mutta sitten tästä tulisi romaani eikä blogi. Ja kyllä. Minä viihdyn edelleen täällä loistavasti. Kolme kuukautta on sittenkin ihan liian lyhyt aika olla Fulbright-stipendiaattina. Suomeen paluuta en vielä aktiivisesti ajattele. Minä vain nautin jokaisesta päivästä, matkoistani ja jokaisesta uudesta kohtaamisesta eri ihmisten kanssa.

 

 

 

Haave elinikäisestä oppimisesta/ohjauksesta ja joukkueurheilun huumaa

Vierailin jälleen Alexandrian kaupungissa. Tällä kertaa olin American Counceling Associationissa tapaamassa David Kaplania (Chief Professional Officer).  Olen ollut hänen kanssaan  sähköpostiyhteydessä ensimmäisen kerran jo Suomessa ollessani. Nyt saimme useiden yritysten jälkeen järjestettyä tapaamisen. Nämä järjestötason keskustelut ovat tärkeitä kokonaiskuvan hahmottamiseksi. Kun puhuu vaikkapa yksittäisen uraohjaajan kanssa, asiat voivat värittyä liiaksi hänen subjektiivisten kokemustensa kautta. Järjestöissä asiat toivon mukaan nähdään laajemmin ja objektiivisemmin. Mutta kumpiakin näkökulmia on silti tärkeä kuulla.

David Kaplan kertoi, että ohjausalan järjestönä he ajattelevat uranhallintataitojen kehittämistä ikään kuin jakamalla asiat kahteen kategoriaan. On uraohjaus, jossa hahmotellaan henkilön toiveita, minäkäsitystä, olemassa olevia kykyjä ja taitoja jne. Toiseen kategoriaan kuuluvat työllistymiseen ohjaaminen eli mitkä ovat ne taidot, joita henkilö tarvitsee työllistyäkseen ja miten niitä taitoja voisi kehittää. Career Management Skills ei sanana hänen mukaansa ole täällä käytössä, mutta termin sisältö on helposti ymmärrettävissä.

Keskustelimme David Kaplanin kanssa elinikäisestä oppimisesta ja elinikäisestä ohjauksesta. Hänen mukaansa he voivat Yhdysvalloissa vain haaveilla elinikäisen oppimisen ja elinikäisen ohjauksen palvelujärjestelmistä ja strategioista. Niitä kuitenkin tarvittaisiin, koska työmarkkinat muuttuvat ennennäkemättömällä vauhdilla. Voi siis sanoa, että täällä elää haave elinikäisestä oppimisesta ja elinikäisestä ohjauksesta. David Kaplan ei kuitenkin usko, että sellaisia tulisi olemaan hänen elinaikanaan. Haave tuntuu siis kaukaiselta tai jopa mahdottomalta. Ohjausalan ammattilaiset kyllä keskenään keskustelevat siitä ongelmasta, että julkisia uudelleen kouluttautumisen ja siihen liityvän urohjauksen palvelurakenteita ei ole olemassa.

Yhdysvalloissa ajatellaan, että koulutus on yksittäisen ihmisen oma asia. Julkinen sektori ei tue sitä paitsi pakollisen koulutuksen ja ensimmäisen tutkinnon osalta (mm. yliopistojen rahoituksen kautta). Aikuisille ei juurikaan ole opinto-ohjausta saatavilla, ellei sitten itse halua maksaa siitä. Uraohjausta tarjoavia yrityksiä kyllä löytyy. Lisäksi netissä on tietoa, jos sitä osaa hakea ja osaa edetä ilman henkilökohtaista ohjausta. David Kaplanin mukaan kyse on isoista kulttuurillisista ja arvostuksiin liittyvistä asioista. Koulutusta ei arvosteta Yhdysvalloissa samalla tavalla kuin Euroopassa ja monessa muussa maassa. Yksi haaste on ihmisten haluttomuus muuttaa työn perässä. Se liittyy osaltaan myös koulutushaluttomuuteen. Mitä vähemmän koulutusta, sen vähemmän muuttohalukkuutta. Korkeasti koulutettujen on usein pakko muuttaa hyvän työpaikan vuoksi, koska heillä on opintolainoja maksettavanaan. Nuoret ja korkeasti koulutetut ovat siis se ryhmä, jotka muuttavat eniten työn perässä toiselle paikkakunnalle ja usein jopa toiseen osavaltioon.

Yksi keskustelumme aiheista David Kaplanin kanssa oli työvoima- ja koulutustarpeiden ennakointi. Olen kuullut ennakoinnista osin ristiriitaisia näkemyksiä, kun asia on ollut esillä eri henkilöiden kanssa. David Kaplanin mukaan Department of Labor tekee periaatteessa ihan hyvääkin ennakointityötä. Mutta ennakointi on vaikeaa, kun tapahtuu jotain täysin yllättävää. Hän käytti esimerkkinä Uberia, jonka tulo mullisti täysin taksialan eikä kukaan osannut ennakoida sen vaikutusten suuruutta. Muutkin työn tekemisen uudet muodot tulevat tuomaan työmarkkinoille sellaisia isoja muutoksia, joita ei välttämättä vielä nähdä. Näin ollen niihin ei osata varautua koulutustarjonnassa.

NHL-jääkiekkoa ja yliopistojoukkueen koripalloa eli nyt vähän urheilu-uutisia. Kävin katsomassa Washington Capitolsien ja Edmonton Oilersien välisen jääkiekko-ottelun One Capitol Areenalla. En ole mikään jääkiekkofani, mutta pitihän se kerran käydä katsomassa aito NHL-peli, kun se oli muutaman kilometrin päässä tarjolla. Vaikka Capitolsien pelaajaesittelyjen aikaan huuto ja meteli oli suurta, itse pelin aikaan kannustus oli minusta yllättävän vaisua. Odotin vähän riehakkaampaa menoa. Oikeastaan vasta kun kentällä tapeltiin, desipelit nousivat todella korkealle. Minä taisin olla Edmonton Oilersin kannattaja ihan vain siitä syystä, että Jesse Puljujärvi oli päässyt nousemaan farmiliigasta NHL-joukkueeseen. Lähinnä tuli siis seurattua hänen otteitaan kentällä.

Kävin Kirgisiasta kotoisin olevan Fulbright-stipendiaatin kanssa katsomassa Georgetownin yliopistojoukkueen, Georgetown Hoyasin ja Mount St. Mary’sin välisen koripallo-ottelun samaisella One Capitol Arenalla.   Hoyas voitti selvin numeroin. Katsojia ei ollut NHL-matsiin verrattuna paljon, mutta tunnelma oli selvästi parempi. Siitä pitivät huolen mm. Georgetownin joukkueen iso ja äänekäs kannustusjoukko, yliopiston soittokunta ja cheerleederit. Joten minimaalisella kokemuksellani suosittelisin ummikolle yliopistotason koripallomatsia NHL-ottelun sijaan, jos haluaa DC:ssä kokea oman joukkueen kannattajien luomaa intensiivistä tunnelmaa. Heiluimme toisen stipendiaatin kanssa kannustushuutojen tahdissa ja kokeilimme, pääsemmeko isolle screenille heilumaan – ja päästiinhän me.

Paikallinen byrokratia on taas hieman koetellut kärsivällisyyttäni. Kävin 3-4 viikkoa sitten sosiaalitoimistossa anomassa sosiaaliturvatunnusta (ja – korttia), koska tarvitsen sitä veroilmoituksen teossa ensi vuoden puolella. Kortti ei tullut luvatussa 2 viikossa. Yritin ensin hoitaa asiaa puhelimitse eli ”keskustelin” pitkään robotin kanssa. Lopulta pääsin kuin pääsinkin puhumaan virkailijan kanssa. Hän ei löytänyt tietojani järjestelmästä, vaikka olin itse ollut vieressä katsomassa, kun ne sinne aikanaan syötettiin. Ei kun uudelleen toimistoon paikan päälle. Edessä oli sama parin tunnin jonotus ja kaikkien dokumenttien tarkistus. Näin siitä huolimatta, että heti totesivat, että minulla olevien dokumenttien mukaan asia on täysin kunnossa, tietoni ovat tietokoneella ja kortin olisi pitänyt tulla. Turhauttavaa tehdä kaikki taas uudelleen – ja lisäksi hyvin hitaalla tempolla. Asiat tapahtuvat täällä välillä vähän kuin hidastetussa filmissä tai Speden vanhassa rautakauppasketsissä. Nyt pidän peukkuja, että saan kahden viikon kuluttua hakea kortin paikan päältä sosiaalitoimistosta. En enää luota siihen, että posti saisi sen tuotua minulle perille. Hieman mietityttää, mihin minun korttini on postin matkalla hävinnyt  vai lähtikö se koskaan liikkeelle. Ja jos se on hävinnyt, voiko joku käyttää sitä väärin? Mutta jos ja kun byrokratia on tähän mennessä ollut suurin haasteeni, olen mielestäni selvinnyt aika vähällä.

Syksy on ollut poikkeuksellisen kuiva. Sen vuoksi ruska ei tänä vuonna ole ollut paras mahdollinen. Siispä ihailen niitä värikkäitä puita, joita satun näkemään. Tässä kaksi väriä vaihtavaa puuta Alexandriasta ja yksi pian lehtensä tiputtava puu kotikadultani. Pensaat ovat vielä vihreinä ja kukkivia kukkia näkee paljon. Useimpina päivinä sää on kuin Suomen syyskuu parhaimmillaan: aurinkoista, kuulasta ja vielä melko lämmintä.

 

Losin kautta Hudson-joen laaksoon

Matkustaminen on kieltämättä mukavaa. Kävin Los Angelesissa ja matkustin sieltä New Yorkiin toisen kerran tämän syksyn aikana. Alunperin Los Angelesissa piti olla myös työtapaaminen, mutta se peruuntui. Lennot oli joka tapauksessa ostettuna, joten ei kun kesävaatteet taas esille ja matkaan. Kävin Los Angelesissa mm. Universal Studioilla ja Hollywood Bulevardilla, vaikka olen käynyt niissä aikaisemminkin. Los Angelesin downtown puolestaan on aika tylsä paikka verrattuna moneen muuhun kaupunkiin. Santa Monican rannalla ja sen kuuluisalla pitkällä laiturilla aika kului mukavasti, vaikka uiminen jäikin väliin. Veden lämpötila lienee noin 15 astetta ja veden likaisuudesta varoiteltiin.

New Yorkista käsin vierailin Hudson-joen laaksossa sijaitsevassa pienessä Newburghin kaupungissa ja sen Free Academyssä. On mukavaa vaihtelua käydä isojen kaupunkien lisäksi pienillä paikkakunnilla. Matkustin junalla New Yorkista Newburghiin vajaat 1,5 tuntia, pitkin ruskan väreissä hehkuvaa Hudson-joen rantamaisemaa. Paluumatkalla oli jo hämärää, joten syksyn värejä en onnistunut taltioimaan kuvaan, mutta maisemien vaihtelevuus näkyy. Hudson-joki oli aikanaan tärkeä teollisuustuotteiden kuljetusreitti New Yorkiin. Myöhemmin teollisuustuotantoa on siirtynyt pois jokivarren kaupungeista ja kylistä. Tästä syystä mm. Newburghissa osa asukkaista elää periytyvässä huono-osaisuudessa ja köyhyydessä. Hudson-joki ja sen laakson alueet ovat nykyään tärkeitä virkistysalueita. Siitä kertovat lukuisat huvivenesatamat pitkin joen rantaa. Laaksoa ympäröivillä kukkuloilla on paljon vaellusreittejä, ja myös pieniä järviä löytyy.

Tutustuin Newburgh Free Academyssä opinto-ohjaukseen, työelämätaitojen kehittämiseen sekä oppilaille tarjottavaan monialaiseen tukeen. Osalla Free Academyn oppilaista on monenlaisia haasteita elämässään. On mm. traumataustaa, oppimisvaikeuksia, päihdeongelmia, englanti ei ole oma äidinkieli, toinen vanhemmista on vankilassa, on asunnottomuutta tai kotona ei lainkaan kannusteta opiskeluun.

Koulussa työskentelee opettajien ja opinto-ohjaajien lisäksi sosiaalityöntekijöitä, terveysalan ammattilaisia ja koulupsykologeja. Keskustelin opinto-ohjaaja  Christine Harroldin ja psykologi Robin Mojican kanssa.  He kertoivat opinto-ohjauksesta ja opiskelijoille annettavasta tuesta. Tavoitteena on, että kaikki saisivat suoritettua high schoolin loppuun. Kaikista tukitoimista huolimatta keskeyttämisprosentti on kuitenkin melko korkea. Koulussa tehdään vahvaa moniammatillista yhteistyötä. Tarvittaessa mennään oppilaan kotiin tai oppitunteja siirretään, jotta oppilas osallistuisi niihin. Jos oppilas on kaksi päivää pois koulusta, kotiin soitetaan. Oppilaista yritetään kasvattaa ”työllistyviä” ja heille opetetaan työelämätaitoja. Heille myös kerrotaan työttömyyden uhkasta, jos he eivät jaksa tai viitsi opiskella. Motivoiminen on kuitenkin vaikeaa, koska osa oppilaista näkee, että heidän omat vanhempansa pystyvät selviytymään sosiaaliavustusten varassa. Kaikki perheet eivät välttämättä näe koulutuksella olevan juuri mitään arvoa. Oppilas voi olla koulun kirjoilla aina 21-vuotiaaksi asti, ja hänen tutkintonsa yritetään sitkeästi saada valmiiksi. Käytännössä monia tämän ikäisiä ei siellä kuitenkaan ole. Nuori aikuinen kokee noloksi olla koulussa monta vuotta nuorempien joukossa. Kuten tälläkin kertaa, keskustelu menee aina jossain vaiheessa amerikkalaisen koulutusjärjestelmän standardisoituihin testeihin, oppilaiden saavuttamiin pistemääriin ym. tähän aihealueeseen liittyvään. Jään näiden tapaamisten jälkeen aina miettimään, kuinka valtavan paljon työaikaa opinto-ohjaajilta meneekään näiden testien ympärillä, ja miten se kaikki aika on pois varsinaiselta ohjaukselta.

Opettaja Christine McCartney tunnilla oppilaat opiskelivat työpaikkahaastatteluun valmistautumista. Jo tätä aikaisemmin oli ollut harjoituksen ykkösvaihe, jossa neljän oppilaan ryhmänä esiteltiin muutamia työelämässä vaadittavia taitoja omien kokemusten pohjalta. Nyt tehtiin sama parityöskentelynä.  Tällä kertaa aiheina olivat motivaatio ja kommunikaatio. Oppilaiden piti kertoa, mitä nämä työelämätaidot tarkoittavat ja miten ne ovat tulleet esille hänen omassa elämässään, esim. koulussa, harrastuksissa, vapaaehtoistyössä tms. Muut oppilaat ja opettajat antoivat palautetta mm. äänenkäytöstä, kehonkielestä ja asiasisällöstä. Seuraava vaihe on tulossa myöhemmin, ja silloin oppilas esiintyy yksin. Osaa oppilaista jännitti kovasti. He ovat valmistautumassa ensi kesän työharjoittelujaksolle. Näillä esiintymisharjoituksilla heitä valmennetaan tuleviin työpaikkahaastatteluihin. En osaa sanoa, toteutetaanko vastaavia harjoituksia missään oppilaitoksessa – tai vaikkapa Ohjaamossa – Suomessa. Mutta kannattaisi kokeilla. Jos ulospäin sosiaalisilta ja rohkeilta vaikuttavat amerikkalaiset nuoret jännittävät tällaisissa harjoituksissa ja varsinaisissa työpaikkahaastatteluissa, kuinka yleistä se mahtaakaan olla suomalaisten nuorten keskuudessa? Työpaikkahaastatteluosaaminen on omasta mielestäni yksi ”Career Management Skill”, vaikka ei se CMS:n määritelmään toki virallisesti kuulu.

Olen kiinnittänyt huomiota siihen, miten paljon koulujen seinillä on kannustavia julisteita tai muuta materiaalia, joissa viestitään oman asenteeen tärkeydestä, toisten auttamisesta, hyvistä käytöstavoista, motivaatiosta jne. Myös Newbough Free Academyn seiniltä niitä löytyi. Tuskin siitä haittaakaan on, että nämä tärkeät asiat ovat joka päivä oppilaiden nähtävissä.

New York alkaa tulla todella tutuksi. En enää tarvitse karttaa (eli Here-sovellusta kännykässä) jatkuvasti. New Yorkissa käyntini aikana siellä sattui olemaan pari päivää poikkeuksellisen kylmää, jopa 20 F astetta tavanomaista kylmempää. Kova tuuli lisäsi kylmyyden tunnetta. Oli ostettava lämpimämpää vaatetta, että tarkenin mm. Top of the Rockin näkoalatasanteella koleana iltana navakassa tuulessa. Suomen säätilat tulivat mieleen. Onneksi ne unohtuivat pian… New York on korkealta katsottuna upea sekä päivällä että illalla.

 

 

 

 

Uraohjausta Georgetownin yliopistolla

Halloween oli ja meni. Minä vietin iltaa noin 15 vuotta sitten Suomessa Fulbrightina olleen Sarah Stollin (kemian tutkija ja opettaja Georgetownissa) perheen kanssa pitsaa syöden. Yliopistokin juhlisti Halloweenia laittamalla kurpitsoja päärakennuksen portaille. Harmi, kun en pyöräillessäni ehtinyt ottamaan valokuvia.Jo päivällä näin aikuisia naamiaisasuissa kävelemässä kaupungilla. Olisin halunnut kuvan erityisesti yhdestä miehestä, joka käveli kadulla keskellä päivää, ihan muina miehinä, kurpitsaksi pukeutuneena. Oli se sen verran huvittavan näköistä, että hyvä, ettei liikenneturvallisuus sentään vaarantunut.

Georgetownin yliopistolla on oma uraohjausyksikkönsä, Cawley Career Education Center. Center tarjoaa nimenomaan uraohjausta opiskelijoille. Opinto-ohjaustakin annetaan jonkin verran, mutta se on enemmän tiedekuntien ja koulutusyksiköiden vastuulla. Centerillä on selkeät uraohjausmateriaalinsa eri opintojen vaiheissa oleville opiskelijoille. Opintojen alkuvaiheessa lähdetään liikkeelle mm. omien vahvuuksien ja intressien tunnistamisesta ja siitä, miksi valitsin juuri tämän pääaineen. Opintojen edetessä aiheina ovat esim. verkostoituminen, CV:n tekeminen, työpaikkoihin ja työnantajiin tutustuminen, työharjoittelupaikkojen etsiminen, työpaikkahaastatteluun ja palkkaneuvotteluun valmistautuminen. Centerillä on hyvin monenlaisia tapoja toteuttaa uraohjausta. Yksi monista ovat workshopit, joihin pyrin osallistumaan, jos ne sattuvat osumaan aikatauluihini.

Keskustelin Jodi Schneidermanin kanssa (Manager of Career Programs & Operations) Cawley Career Education Centerin toiminnasta ja ohjauksen toteuttamisesta. Jodi tunnisti käsitteen Career Management Skills sisällön ja mitä kaikkea se voi pitää sisällään. Monien samojen taitojen vahvistumista tuetaan Georgetownin yliopistossa. He tosin puhuvat ”muuttumisen taidoista” eli kyvystä muuttua ja muuttaa omia taitojaan ja tietojaan uran eri vaiheissa. Decision making skills ovat taitoja, jotka katsotaan tärkeiksi pääaineesta riippumatta. Jodin mukaan Yhdysvalloissa tunnistetaan, että nykynuorten tulee työuransa aikana vaihtaa ammattia tai alaa useita kertoja. On eri asia, tekevätkö poliitikot tälle asialle mitään, että olisi esim. taloudellisesti mahdollista opiskella uusi tutkinto työuran myöhemmässä vaiheessa. Mutta opiskelijoiden uranhallintataitoja yritetään joka tapauksessa vahvistaa Georgetownin yliopistossa. Koska kyse on nimenomaan arvostetusta Georgetownin yliopistosta, valmistuvat nuoret eivät oikeastaan ole huolissaan työllisyydestään. Yliopiston maine auttaa heitä saamaan haluamiaan työpaikkoja.

Cawley Career Education Centerin haasteena on ohjausresurssien riittämättömyys. Ohjaajat yrittävät kytkeä eri aineiden opettajia tukemaan opiskeloiden uraohjausta. Tehtävä ei kuulemma ole helppo. Osa opettajista ymmärtää asian tärkeyden, osa haluaa olla vain oman aineensa opettaja eikä uraohjaaja.

Kun nuori maksaa jopa 60 000 dollaria vuodessa opiskelustaan Georgetownin yliopistossa, hän saattaa tulla pyytämään Centeriltä yksityistä ohjauspalvelua rahansa vastineeksi. Tähän eivät resurssit kuitenkaan riitä. Huomasin yliopiston ilmoitustaululta, että yksityiset palveluntuottajat tarjoavat Georgetownin yliopiston opiskelijoille maksullista uraohjausta ja mm. apua CV:n tekemiseen.

Jälleen museoasiaa. Lomamatkoilla ei ehdi käyttää näin paljon aikaa museoihin, mutta nyt siihen on mahdollisuus. Amerikan historian museo on valtava, kuten näköjään useimmat museot täällä. Katsomista olisi koko päiväksi tai jopa kahdeksi. Vaikuttavia osastoja olivat mm. Yhdysvaltojen presidenttien puolisoista kertova osasto sekä kulkuneuvoihin ja matkustamiseen liittyvä osasto. Lasten osasto oli jälleen toteutettu niin taitavasti, että lapset todella viihtyivät siellä.

Turisteja riittää joka päivälle Washington DC:n keskeisimmillä nähtävyyksillä. Suurin osa suosituimmistä kohteista on The National Mallin ympärillä. Mikäs siinä on turistien ollessa, kun jälleen ollaan oltu hellelukemien tuntumassa. Tuo vesiallas lienee tuttu Forrest Gump- elokuvan ystäville. Oikeasti allas on todella pitkä. Kuva ei vain kerro sen todellista kokoa.