Verkostoista

Verkostot, niiden rakentaminen ja niissä toiminen on vähän erilaista täällä Yhdysvalloissa kuin se on Suomessa. Suomi on niin pieni maa, että ”me melkein kaikki tunnemme toisemme”, jos nyt vähän kärjistää. Onneksi tuli painatettua iso määrä käyntikortteja jo ennen tänne tuloani. Niitä on todella tarvittu!

Aikaisemmat Fulbright-stipendiaatit muodostavat tärkeän verkostoni. Olen itse ollut yhteydessä noin kymmeneen Suomessa aikaisemmin olleeseen stipendiaattiin. Minuun on itse ottanut yhteyttä muutama muu amerikkalainen stipendiaatti. Joku on kiinnostunut aiheestani, yksi työskentelee Georgetownin yliopistolla ja joku haluaa vain auttaa. Osa ajastani on mennyt näiden entisten stipendiaattien kanssa yhteydenpitoon, ja osan heistä olen tavannut. Kaikki kontaktit eivät vie omaa projektiani konkreettisesti eteenpäin. Mutta silti on arvokasta vaihtaa kokemuksia ja tietoa. Aina oppii jotain uutta ja yleinen ymmärrys lisääntyy. Kaikki tapaamani entiset Fulbright-stipendiaatit ovat pitäneet Suomessa olostaan erittäin paljon. Niin he ainakin väittävät, ja miksipä en uskoisi heitä. Pari heistä suunnittelee tulevansa uudelleen Suomeen. Yksi heistä on Elizabeth Radday, jonka tapasin tänään. Hän oli keväällä 2016 Jyväskylässä stipendiaattina, mutta en tuntenut häntä silloin. Nyt hänellä oli uusi stipendikuvio vireillä ja uusi idea tuotavaksi Suomeen. Katsotaan, miten käy. Uudet, Suomeen ensi vuonna tulevat stipendiaatit ovat osa verkostoani. Sarahista ja Ebonystä olenkin jo kertonut blogissani. Marthan saatan tavata, kun menen reilun viikon kuluttua Los Angelesiin.

Yksi osa verkostoani ovat Georgetownin yliopiston kansainväliset tutkijat, opiskelijat ja opettajat sekä Fulbright-stipendiaatit eri maista. Tämä verkosto liittyy enemmän vapaa-aikaani kuin projektiini. Nämä ihmiset tuovat sosiaalisia kontakteja arkeeni, ja opin heiltä asioita heidän maastaan ja kulttuuristaan. Toki puhumme aina myös työasioitakin. Tapaan silloin tällöin kahvittelun merkeissä erästä moldovalaista, pääasiassa Itävallassa työskentelevää tutkijaa sekä erästä saksalaista tutkijaa. Kahden brasilialaisen tutkijan kanssa on nyt suunnitteilla hölkkälenkki. Fulbright-stipendiaateille järjestetyissä tapaamisissa olen vaihtanut yhteystietoja näistä maista olevien henkilöiden kanssa: Hong Kong, Romania, Nigeria, Kirgisia ja Portugali. Fulbright tapaaminen DCOsan kanssa varmasti tavataan, joidenkin kanssa yhteydenpito voi jäädä muutamaan s-postiin tai Whatsapp-viestiin. Tässä kuvassa ollaan Washingtonissa ja sen ympäristössä olevien Fulbright-stipendiaattien tapaamisessa. Kuvassa on vain pieni osa mukana olleista.

Kolmas – ja tietysti tärkein – osa verkostoani ovat projektityöhöni liittyvät henkilöt, joita on kymmenittäin. En ole laskenut tarkasti, mutta luku on ehkä jo yli 50 henkilöä. Heitä on Georgetownin yliopistolla, muissa yliopistoissa ja aiheeseen liittyvissä organisaatioissa sekä niissä organisaatioissa, jotka liittyvät kansainvälisten asioiden hoitoon ja stipendiasioihin. Verkostoa on eri puolilla maata. Monilla on sama etunimi. Välillä pitää tarkasti miettiä, kuka Sarah tämä nyt olikaan, joka on lähettänyt minulle sähköpostia.

Kun olen yhteydessä työhöni liittyviin ihmisiin, on joskus oltava herkällä korvalla siinä, että kuinka tosissaan tämä henkilö haluaa yhteistyötä vai tekeekö hän vain velvollisuutensa. Oli ystävällisyys sitten pinnallista tai ei, on kivaa olla tekemisissä ystävällisten, sosiaalisten ja positiivisten ihmisten kanssa. Projektityöni puitteissa en ole törmännyt yhteenkään epäystävälliseen tai töykeään henkilöön. Jostain syystä koen olevani omassa elementissäni amerikkalaisten kanssa, tai ainakin koen yhteistyön innostavaksi. Kanssakäymiseen liittyy vilkasta keskustelua, nopeatempoisuutta, paljon huumoria ja hyväntahtoisuutta. Asioissa edetään nopeasti ja asioita laitetaan toimeksi silloin, kun ollaan tosissaan.  Minut jo yli 5 vuotta tuntenut amerikkalainen ystäväni Joan sanookin ”Marja, you are an American person trapped in a Finnish person’s body”. Itse en osaa tuota arvioida. Joka tapauksessa tämä työskentelytyyli sopii minulle hyvin. Jotkut tapaamani ihmiset ovat todella kiireisiä. Palaveri voi silloin olla aika lyhyt, mutta lyhyessä ajassa käydään tehokkaasti läpi iso joukko asioita. Joskus puhe on ollut niin kovin nopeatempoista, että voi mennä hetkeksi kieli solmuun termien kanssa. Sitten täytyy vain hieman hidastaa ja keskittyä sanoihin paremmin. Pidän eniten face-to-face-tapaamisista, vaikka ne aina vaativat minulta tapaamispaikan selvittelyä ja joskus matkustamista. Onneksi pääsen aika moneen paikkaan pyörällä. Skype-palaverit ovat ihan ok, mutta puhelinpalaverit ovat se kaikkein huonoin vaihtoehto.

Täällä on normaalia reagoida sähköposteihin välittömästi ja mielellään lyhyesti. Sähköpostit kulkevat aina iltaan klo 22 asti ja joskus myöhemminkin. Nytkin tätä postausta kirjoittaessani  illalla klo 21 jälkeen huomiseen tutkijakokoukseen liittyviä sähköposteja tulee yksi toisensa perään. Minunkin työskentelyni on täällä usein iltapainotteista.

Amerikkalaiset pitävät siitä, että heidät mainitaan etunimeltä. Hyvin nopeasti ollaan tuttavallisia. Sähköpostiviestit ovat lyhykäisyydessään suomalaisen silmin vähän turhankin niukkasanaisia. On tärkeää kiittää tapaamisesta jälkeenpäin sähköpostilla, varsinkin jos ko. henkilö on antanut minulle uusia kontakteja tai muutoin auttanut merkittävästi eteenpäin. Suomalaisesta se voi tuntua sähköpostin kuormittamiselta, mutta se kuuluu tähän kultuuriin. Se on ollut hieman yllättävää, miten vähän täällä on käytössä esim. Whatsapp -sovellus. Sattui hauskasti, kun uusi Kirgisiasta oleva tuttavani, Jyldyz kyseli, että miksiköhän täällä niin harva käyttää Whatsappia, kun Kirgisiassa sitä käyttävät kaikki…! Ei olisi ihan heti tullut mieleen tällainen vertailu.

Molempien kulttuurien verkostoyhteistyössä on hyviä ja huonoja puolia. On mukavaa, että suomalainen yleensä pitää sen, mitä hän lupaa. Amerikkalainen ei aina ole tosissaan, vaan haluaa vain olla ystävällinen. Mutta minä sopeudun täällä tämän maan tapoihin. Verkostojen rakentaminen otetaan kuitenkin tosissaan. Jo yliopistossa opetetaan verkostojen rakentamista ja niiden säilyttämistä. Täällä todella on merkitystä sillä, kenet sinä tunnet ja kuka tuntee sinut.

Yksi byrokratiakuvio, joka täällä täytyy hoitaa, on sosiaaliturvanumeron ja -kortin hakeminen. Numero pitää olla, jotta voin ensi vuoden puolella täyttää amerikkalaisen veroilmoituksen. sotu Olin kerännyt kaikki tarvittavat paperit kasaan ja menin lähimpään Social Security Administrationin toimistoon. Siellä jonotin perinteisesti seisomalla yli puoli tuntia. Mitään vuoronumerojärjestelmää ei ollut. Jätin paperit yhdelle luukulle. Vajaan tunnin kuluttua minut kutsuttiin toiselle luukulle. Seisoin siinä luukulla puolisen tuntia katsomassa, kun virkailija naputti kaikki tietoni (vanhempieni nimistä alkaen) tietokoneelle. Lopuksi sain käteeni paperin, jossa sanotaan, että sosiaaliturvakorttini tulee minulle postitse kahden viikon sisällä. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut blogiini: tämä maa on hämmentävä sekoitus hidasta ja vanhanaikaista toimintaa ja toisaalta pitkälle vietyä automaatiota.

IMG_20171015_162734304_HDR[1]Yhdysvalloissa lähes kaikki on suurta. Tai niinhän sitä ainakin sanotaan. Suuri on ainakin tämä puu Georgetownin yliopiston pihalla. Mahtaakohan olla yhtä vanha kuin yliopisto? Kotikadullani täällä Adams Morganissa on puu, josta on tippunut maahan noin 25 cm pitkiä neulasia. Olen oppinut tilaamaan kahvilassa pienen kahvin tai minkä tahansa annoksen pienintä mahdollista kokoa. Nekin ovat yleensä suuria. En ymmärrä, miten amerikkalaiset kykenevät juomaan vaikkapa kahvia lähes litran verran kerrallaan. Mahdollisesti sitä ei juoda ihan kokonaan. On ehkä trendikästä kulkea kadulla kahvimuki kädessä.

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s