Vähäuninen Seattlessa Washingtonin yliopistossa

Matkani suuntautui tällä kertaa Tyynenmeren rannikolle Washingtonin osavaltioon, Seattlen kaupunkiin. Menolennolle sattui täysin pilvetön lentosää. Nautin maisemien katselusta lentokoneesta, ja tulipahan nyt katseltua koko Amerikan manner läpi mereltä merelle. Here-sovelluksen avulla voi ihan tarkasti zoomata, missä milloinkin ollaan, mikä on tuo joki tai kaupunki lentokoneen alapuolella.

Seattlessa sataa noin 9 kk vuodessa. Kuulemma se on suurimmaksi osaksi vain pientä tihkusadetta.  Onneksi minun käyntini aikana ei sentään satanut jatkuvasti, ja aurinkokin pilkahti esiin muutaman kerran. Kuitenkin pilvisyys ja päivän lyhyys tekivät vähän sellaisen tunteen, että ihan kuin olisi Suomessa.

Vaikka aikaero DC:n ja Seattlen välillä on tällä hetkellä (täälläkin siirrellään kelloja talvi- ja kesäaikaan) vain 3 tuntia, kärsin Seattlessa pienestä jetlagista. Heräsin ensimmäisenä aamuna klo 3. Muina aamuina heräsin klo 5, joten olin hiukan vähäuninen Seattlessa koko ajan. Seattlessa voi ostaa yöpukuja, joissa lukee Sleepless in Seattle. Uneton Seattlessa-elokuvan kaupungille tuomaa mainetta siis hyödynnetään edelleen. Asuin kuuluisan ja jo kauan toimineen Public Market Centerin  vieressä. Paikka on yksi Seattlen ”must” nähtävyyksistä. Siellä on yhden korttelin verran ja monessa kerroksessa myytävänä paikallisia tuotteita kuten kalaa, rapuja, vihanneksia, käsitöitä jne.

Washingtonin yliopisto on opiskelijamäärältään valtavan suuri, ja sen kampusalue on tietysti iso. Kampuksella on useita vanhoja rakennuksia. Pääkirjasto on sisältä hyvin arvokkaan näköinen. Yliopiston Career & Internship Center oli järjestänyt minulle pariksi päiväksi tiivistä ohjelmaa aamusta iltaan. Tämän todella hyvän ohjelman olivat suunnitelleet Susan Terry (Executive Director) ja Faith Lam (Administrative Specialist).  Heidän lisäkseen muita henkilöitä, joiden kanssa minulla oli tapaaminen, olivat:  Emma O’Neill-Myers (Associate Director of Employer Relations), Sha’terika Perkins (Career Counselor), Tamara Schaps (Director of Career Development Evans School of Public Policy & Governance), Gail Cornelius (Director of Career Center at Engineering), Alison McCarty (Lead Career Counselor), Briana Randall (Director of Internship Project) ja Patrick Chidsey (Associate Director of Career & Internship Center). Osa heistä on yllä olevassa kuvassa minun kanssani. Olin todella otettu siitä panostuksesta, jonka he antoivat minun vierailuni onnistumisen eteen. On vaikea tiivistää, mitä kaikkea keskustelimme tapaamisissa, koska aiheita oli niin paljon. Nostan tähän vain muutamia teemoja.

Yliopisto-opiskelijat ovat Yhdysvalloissa aika nuoria. Opiskelijat aloittavat yleensä 18-vuotiaana ja valmistuvat 22-vuotiaana, kun he suorittavat 4-vuotisen Masters-tason tutkinnon. Kaikki eivät ole tuossa iässä kypsiä tekemään rationaalisia ratkaisuja, ja se näkyy monella tavalla ohjausprosesseissa. Esimerkiksi kun heiltä kysyy, mitä he arvostavat työelämässä, osa vastaa, että ei ole koskaan miettinyt omia arvojaan. College-opiskelu perustuu kriittiseen ajatteluun, mutta kaikilla nuorilla ei vielä ole niitä taitoja. Tähän voi olla monia syitä. Yksi syy on, että kaiken testaamisen ja testeihin valmistautumisen keskellä high schoolissa olevilla nuorilla ei ole tarpeeksi aikaa miettiä elämäänsä ja uraansa. Samasta syystä ohjaajilla ei ole aikaa opettaa nuorille kriittistä ajattelua ja päätöksentekoa. Tämä on yksi amerikkalaisen, testaamiseen perustuvan koulutusjärjestelmän seurauksista. Osalla Washingtonin yliopiston opiskelijoista on haasteita ymmärtää, että pääaineen valinta ei tarkoita yhtä lineaarista uraa, vaan uralle tulee välttämättä mutkia ennemmin tai myöhemmin. On valittu tietty pääaine, ja opintojen edetessä aletaan miettiä, valitsinko sen oikein vai väärin. Samaan aikaan mieltä painaa opintojen rahoitus ja lainojen takaisinmaksu.

Seattlen alueella on poikkeuksellisen hyvä talouden kasvuvauhti, ja uutta työvoimaa tarvitaan lähes alalla kuin alalla. Silti nämäkin, aika arvostetun yliopiston opiskelijat ovat huolissaan työllisyydestään.  Tai eivät ehkä siitä saavatko töitä, vaan että saavatko he riittävän hyvän työpaikan. Eli heti valmistumisen jälkeen pitäisi saada se ”täydellinen työpaikka”. Yksi syy tähän ajatteluun on amerikkalaisessa kulttuurissa. Collegea ei ajatella oppimisen sekä ihmisenä kasvamisen ja kypsymisen paikkana, vaan collegen tarkoitus on taata työpaikka. Koko ajattelu siis tähtää hyvään työpaikkaan ja heti mahdollisimman korkeaan palkkatasoon.   Washingtonin yliopiston uraohjaajat tekevät todella hyvää työtä yrittäessään laajentaa nuorten ajattelua siitä, mitä työelämässä oikeasti tapahtuu ja miten pääaine voi johtaa – ja hyvin usein johtaa – hyvinkin moninaisiin työtehtäviin. He yrittävät saada nuoret ajattelemaan uraansa laajemmin kuin sen ensimmäisen työpaikan kautta. Käytännössä he siis aika paljon tukevat opiskelijoiden uranhallintataitoja. Washingtonin yliopiston ohjausopas 2017-2018 sisältää monia CMS-elementtejä. Mm. siinä on jokaiselle opintovuodelle checklist uran kehittämisen kannalta, tehtäviä omien arvojen reflektointiin, tehtäviä omien vahvuuksien ja taitojen tunnistamiseen sekä tehtäviä urapäätösten tekemisen opetteluun.

Henkilökohtaista ohjausta tehdään paljon. Workshopit ja luennot ovat tärkeä osa uraohjaajien työtä. Osa palveluista on jo nyt verkossa, mutta jatkossa työtä yritetään siirtää entistä enemmän verkkoon niiltä osin kuin se vain on mahdollista. Uraohjaajat käyttävät työssään hyväkseen ennakointitietoa, mutta eivät systemaattisesti. Yritysyhteistyö on erittäin vireää, joskin yrityksiltä uraohjaajille tuleva palaute koskee opiskelijoiden työelämätaitoja, ei niinkään ammatillisen osaamisen sisältöjä. Osa opiskelijoista selviää ilman uraohjausta (kaikissa koulutusohjelmissa se ei ole pakollinen osa). Osa tarvitsee paljon ja monenlaista tukea. Niiden opiskelijoiden määrä on lisääntymässä, joilla on mielenterveysongelmia. Tämä ei koske vain Washingtonin yliopistoa, vaan on laajempi ilmiö kaikkialla Yhdysvalloissa nuorison keskuudessa.

Pidin Career & Internship Centerin johdolle ja uraohjaajille sekä yliopiston muiden uraohjausyksiköiden johdolle esitelmän Suomen toimintamalleista. Puhuin pääasiassa ennakoinnista ja sen kytköksestä uraohjaukseen. Kerron aina puhuessani ensin lyhyesti suomalaisesta koulutusjärjestelmästä ja koulutuksen merkityksestä suomalaisessa yhteiskunnassa. Ilman tätä taustatietoa on vaikea ymmärtää elinikäistä oppimista ja elinikäistä ohjausta, joka oli yksi alustukseni aiheista. Lisäksi käsittelin uranhallintataitoja ja niiden tukemista. Ohjaamoista ja verkko-ohjauspalvelusta kerroin laajemmin yksittäisten uraohjaajien kanssa käymissäni keskusteluissa, mutta sivusin niitä myös tässä esitelmässäni.

Osallistuin myös uraohjaajille tarkoitettuun henkilöstökoulutukseen. Se sattui olemaan projektini kannalta hyvä webinaari, jonka puhujana toimi George Anders. Aiheina olivat muun muassa työnhaku, soft skills – taidot ja se, miten tulevaisuudessa ns. humanististen alojen koulutetuilla voi olla jopa paremmin töitä kuin teknisen koulutuksen saaneilla. Tekniikka voidaan aina automatisoida, mutta kaikkea inhimillistä ei voida automatisoida. Lisäksi George Anders käsitteli amerikkalaisen uraohjauksen haastetta. Vanhemmat haluavat lapsensa collegeen. Pääaineen valinta on lähes elämää suurempi kysymys, koska se valitaan täällä vain kerran. Toista tutkintoa ei yleensä suoriteta. Nuori menee ikään kuin nuoralla tanssien – ei ole varaa pudota eli uraa suunnitellaan usein liikaa ennakolta ja liian kapeasti katsoen . Oikeasti työura on enemmän kuin trampoliinilla hyppimistä. Se sisältää matkan varrella monia hyppyjä, eikä alastulossa välttämättä ole mitään vaarallista.

Seattle ei ehkä ole ihan minun lempikaupunkini. Näin sanoisin tämän yhden vierailukokemuksen perusteella. Mielipiteeni voi värittyä siksi, että marraskuu ei todellakaan ole paras mahdollinen aika vierailla Seattlessa. Mutta kun kerran paikalla ollaan, ainahan kaupunkia pitää katsella, ja jokaisesta paikasta löytyy jotain erikoista katseltavaa. Seattle on muuten erittäin mäkinen kaupunki! Kodittomien suuri määrä kaupungissa yllätti. Toki heitä onkin enemmän länsirannikolla kuin itärannikolla. Mutta Seattlen korkeudella ja ilmastossa kadulla yöpyminen on aika karua. Kodittomille olisi yömajoja, mutta kaikki eivät halua mennä niihin. Monoraililla ajelu katujen yläpuolella oli minulle uusi kokemus. Seattle on ”purkittanut Seattlen sadetta” ja myy sitä matkamuistona. Kaipa sitä sitten joku ostaakin. Seattle Needlen Observatorion Deckistä on hyvät näköalat mm. downtowniin ja merelle päin. Pilvisen sään takia lumihuippuiset vuoret eivät tällä kertaa näkyneet.

Joulun odotus näkyi myös Seattlessa. Amerikkalaiseen tapaan joulukuuset ovat suuria ja runsaasti koristeltuja. Kuvasin näyteikkunan läpi, kun pyhävaatteisiin puettuja lapsia tuotiin joulupukin syliin kuvattaviksi. Valokuvauksiin oli varattu aika, ja lapset vanhempineen odottivat jonossa vuoroaan. Lapsia ei aina hymyilyttänyt, joten apuna hymyn irrottamiseksi käytettiin vanhempien houkutteluja, leluja, saippuakuplia ja vaikka mitä muuta rekvisiittaa.

Piparkakkutalotkin olivat aika lailla eri maailmasta kuin mitä ne meillä Suomessa yleensä ovat. Vaikka nämä eivät ensinäkemältä näytä piparkakkutaloilta, kyllä ne ”piparkakkutaloja” silti ovat. Kuvasin vain joitakin, mutta näitä taideteoksia oli nähtävillä eräässä kauppakeskuksessa vielä lisääkin. Yhdessä rakennelmassa liikkui pieni juna vaunuineen ja yhdessä oli ties minkälaisia vilkkuvia valoja. Kaikki rakennelmat olivat kooltaan  noin 2-metrisiä tai ylikin, mikä ei valitettavasti käy hyvin ilmi noista kuvista.

 

 

 

Advertisement